14.2.2018

Pienet muutokset, parempi elämä?

Blogi on elellyt hiljaiseloa, koska olin perinteiseen tapaan Suomessa käymässä. Aiemmilta reissuilta on tarttunut kaikenlaista pientä ja suurempaa ihmeteltävää, mutta nyt ei mitään uusia bongailuja sattunut suuremmin silmään.

Vaikkei Suomi-Australia-eroja tällä kertaa ole raportoida, olen pidempään pohtinut kirjoittavani jutun pienistä arjen muutoksista, jotka ovat vaikuttaneet elämääni positiivisesti. Osa liittyy Australiaan, osa olisi voinut tapahtua missä vain. Tuhat ja yksi self-help-nettisivua ja arvatenkin kirjaakin tarjoilevat samaa ideaa, eli jos haluat olla onnellisempi, tee liuta pieniä muutoksia parin massiivisen sijasta. Voila, kun arki on parempaa, on koko elämä parempaa. Tämä juttu ei kuitenkaan ole tuollaisista muutoksista (herää aiemmin, venyttele hartaasti, osta kaverillekin kahvikuppi niin koet antamisen iloa jne).

Eikun asiaan.

Viikingit-televisiosarja

En aluksi pitänyt sarjasta ja en aikonut katsoa yhtä jaksoa enempää sen raakuuden ja verisyyden takia. Sarjassa on epäilemättä hyvin tavoitettu 800-900-lukujen brutaali maailma: elämä lyhyt, miekka pitkä ja terävä. Aloin seuraamaan vasta kun E:n veli kehui sarjan juonta, kahden maailmankuvan ja kahden uskonnon törmäämistä (muinaisskandit Odineineen ja anglosaksit kristinuskoineen). Kun sarjan hahmoihin kiinnittyi, piti tietenkin seurata käänteet loppuun asti. Vaikutus elämääni ei liity uskontoihin, hahmoihin tms, vaan - - - aksenttiin.

Vaikka puhun hyvää englantia, puheestani kuultaa aina läpi lievä suomalainen aksentti, jota arvaillaan milloin skotlantilaiseksi, milloin saksalaiseksi, ruotsalaiseksi tai venäläiseksi. Asia on tiedostaen ja tiedostamattani vaivannut, sillä a) en haluaisi aina ja ikuisesti heti paljastua ulkopuoliseksi/muualtamuuttaneeksi kun avaan Australiassa suuni ja b) etenkin alkumetreillä täällä kohtasin jurpoja, joiden mielestä ulkomaalainen aksentti tarkoittaa hidasta älyä ja huonoja puhelahjoja.

Viikingit sai ajattelemaan asiaa eri kantilta. Kellekään ei tulisi mieleenkään naureskella viikinkikuningatar Lagerthan tai muiden aksentille eikä heidän sanomisensa siitä vesity, että se lausutaan töksähtelevällä nuotilla. Kiinnostavasti muuten enemmistö sarjan näyttelijöistä on kanadalaisia ja ausseja, jotka ovat asiakseen joutuneet opettelemaan rally English-nuotin. Sarjan suomalaisvahvistukset puhuvat sitä luontevasti :) Kysyin kerran mielenkiinnosta E:n äidiltä, miltä hänestä suomalaisten englanti kuulostaa, ja hän totesi "muinaiselta, viikingeiltä". Vaikkemme me suomalaiset viikinkejä olleetkaan,  niin kelpuutan!

Lagertha, viikinkikuningatar. Kuva (c) Mythologian.net
Älä osta mitään  - ryhmä

Ilmeisesti Suomessakin toimii paikallisia nettipohjaisia kierrätysryhmiä kuten Kallio Kierrättää. Täällä Perthissä toimii Buy Nothing - ryhmä, joka on jaettu kaupunginosittain niin, että vain oman kaupunginosansa Facebook-ryhmään voi kuulua. Ideana on, että naapurustoissa pannaan turha tavara kiertämään ja kukin saa tarjota ja pyytää, mitä haluaa, kunhan tavarasta ei liiku vastineena raha. Kaiken on siis oltava ehdottoman ilmaista.

Ryhmä on mielettömän kätevä turhasta sälästä eroonpääsemiseen. Olen jo pitkään ollut kirppareiden ystävä, teininä shoppasin grungetyylini sieltä ja olen monet kerrat intomielellä myynyt tavaraa kirppareilla. Täällä Perthissä myyntipöytäkirppareita ei ole ollenkaan, vaan kaikki toimivat jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työntekijöiden voimin, kuten SPR:n kirpparit Suomessa. Niillä ei siis itse voi myydä, pelkästään lahjoittaa tavaraa. Teen nykyäänkin puolivuosittaisen vaatekaappi- ym. siivouksen ja kertyneet kassit päätyvät esimerkiksi Pelastusarmeijan kirpparille.

Buy Nothing- ryhmä on siitä kätevä, että sellaistakin tavaraa, mitä ei voi kirpparille laittaa, voi kierrättää: tyhjiä lasipurkkeja, rikkinäisiä esineitä, piirustuspaperia, kuluneita puutarhatyökaluja... Näin jopa käytetyn kielikorun (desinfioidun) vaihtavan omistajaa ja itse sain käyttämättömiä meikkejä poistettua laatikoista ryhmän kautta. Lisäideana on rakentaa naapuruston henkeä, eli "toinen toistamme auttaen" ajatttelua. Yleensä jätän luovuttamani tavarat postilaatikkoomme, josta vastaanottaja voi ne napata sopivana hetkenä. Postilaatikkokierrätys onkin yleisin näkemäni tapa, vaikka myös kasvotusten tapaamisia voi sopia.

Ryhmän ekstraetu on, että sen rinnalla toimii Community Noticeboard eli netti-Ilmoitustaulu, jossa voi ilmoitella tai kysellä mitä vain naapurustoon liittyvää. Itse löysin Ilmoitustaulun kautta muutamia kiinnostavia henkilöitä verkostoitumiseen korttelitoiminnan järjestämiseksi. Näin pääsen hyödyntämään väikkärini aihetta, kaupunkiympäristöjen elävöittämistä. Tänä perjantaina on ensimmäinen tapaaminen ja ensi maanantaina toinen, miten Perthiä ja etenkin East Perthiä voisi kehittää. Kiinnostavaa!


Eläinsuojeluyhdistykset

Olen kissojen ystävä, mutta niille lievästi allergisena en ole uskaltanut omaa ottaa. Perthissäkin ovat löytökissat ongelma, eli ihmiset joko hylkäävät kissojaan tai jokunen varmaan karkaakin omille teilleen. Cat Haven toimii kuin Suomen kissatalot eli pelastaa ja välittää eteenpäin löytökissoja. Osallistun itse toimintaan vain satunnaisesti, mutta pienikin auttaminen tuo hyvää mieltä sekä itselle että talon työntekijöille. Jouluna lahjoitin työntekijöille teetä, maitoa ja sokeria (nettisivujen pyynnön mukaan) ja kissoille lahjoitin kaikki vanhat pyyhkeet ja tyyniliinat (jälleen nettisivujen pyynnön mukaan).

Löytökissoja ei valitettavasti pääse silittämään tai leikittämään talolla, mutta Subiacossa sijaitsevassa kissakahvilassa kyllä, jossa olen tietenkin myös vieraillut. Tosin kissakahvila ei ihan vastannut odotuksia, sillä kissojen tapaamiseen buukataan puolen tunnin tai tunnin aika, eikä kissojen leikkihuone ole varsinainen kahvila - sinne vain saa ostaa take away-kahvin mukaan tiskiltä. Joka tapauksessa, kaikki toimintaa tukeva rahanhankinta on hyvästä ja esimerkiksi RSPCA eli Australian suurin eläinsuojeluyhdistys kerää varoja kissakahvilaa vastapäätä olevaa kirpparia pyörittämällä. RSPCA myös järjestää koiranomistajille suunnattua vuosittaista hyväntekeväisyystapahtumaa Million Paws Walk tai "Miljoonan Tassun Lenkki", joka on käytännössä ihmisten ja koirien yhteinen festivaali.

Cat Haven tai RSPCA eivät ole elämääni suoranaisesti mullistaneet, jos siis jutun teemaa, elämänmuutokset, pohtii. Mutta ne kuvaavat hyvin sitä avoimuutta ja verkostoivuutta, jolla aussi-hyväntekeväisyysjärjestöt normaalisti pyörivät. Toimintaan voi osallistua monin muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla tai suoranaisena vapaaehtoistyöntekijänä. Tässä olisi mielestäni monella suomalaisella järjestöllä opittavaa, samaten suomalaisilla siitä, miten voisi olla mukana auttamassa ja hankkimassa itselleenkin hyvää mieltä.

RSPCA auttaa kaikkia eläimiä.
Suoraan etulinjaan

Viimeisin muutos on vielä tapahtuma-asteella. Sain yllättäen töissä väliaikaisen siirron toiseen tiimiin, koska toinen tiimi tuskailee työvoimapulassa ja omassani sattuu olemaan hetkellistä ylikapasiteettia. Oikeusasiamies ottaa vastaan ja käsittelee valituksia huonosti tai väärin hoidetuista viranomaispäätöksistä, ja tähän saakka olen lähinnä tutkinut, miten mitkäkin lait vaikuttavat asioihin. Nyt alan itse käsitellä valituksia, eli voi olla, että tahti ja stressaavuus muuttuvat tai peräti piikkaavat.

Siirto voi olla kannaltani hyvä tai huono asia, todennäköisesti kumpaakin: koska tulen kontaktoimaan valituksen tehneitä suoraan, voi olla, että muutamakin kirosana täytyy vastaanottaa turhautuneilta ja pettyneiltä - ihmiset kun yleensä valittavat vasta sitten, kun on kuppi nurin. Toisaalta, on vaikea kuvitella parempaa koulutusta vaikeiden keskustelujen käymiseen kuin valitusten kuuntelu ja ratkominen. Hyvä puoli mahdollisesti on, että jos asioita saa ratkottua tyydyttävällä tavalla, siitä on varmasti iloa sekä itselle että muille osapuolille. Eli uudet haasteet uuden vuoden kunniaksi!

Toivottavasti uudessa työtietokoneessani on tällainen ihmenappi, joka ratkaisee valitukset parhain päin.

12.1.2018

Ei kiinnosta - vähiten luetut jutut

Toisen bloggarin, Lempipaikkojani-Jonnan inspiroimana tutkin minäkin, mitkä tekstit ovat olleet epäsuosituimpia blogissani viimeisen vuoden mittaan. Laajensin tarkastelujaksoa puoleentoista vuoteen, koska ilokseni ja yllätyksekseni (täysin hatusta vedetty) mittapuu 400 lukijaa per teksti olikin rikkoutunut vuoden mittaan niin usein, etten saanut kymmentä täyteen yhden vuoden teksteillä.

Epäsuositut jutut TOP 10

10 Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Hmm, olisikohan syynä rajattu aihealue, mutta feikkiuutisten ruotiminen ja päivittely ei näköjään ole herättänyt lukijoissa samoja intohimoja kuin allekirjoittaneessa. Juttu ei kerro vain feikkiuutisista, vaan pohtii myös rasismia, maailmankuvaa sekä mikä on eettistä ja epäeettistä toimintaa. Lähdinköhän liian syville vesille seilaamaan filosofoinnissa, vai eikö otsikko vain sattunut kohdilleen kiinnostavuudessaan?

9 Wannabe-kirjoittajan arki

Tämän jutun suhteellinen epäsuosio, n. 350 lukijaa, ei suunnattomasti yllätä: todennäköisesti se koskettaa vain sellaisia lukijoita, jotka itsekin elättelevät kirjailijahaaveita - tai ovat muuten vain paatuneen uteliaita! Kaiken huipuksi kyseinen teksti ei edes näytä kertovan paljoakaan kirjoittamisesta, vaan kahvinjuonnista, vatsavaivoista ja työpaikan HR:stä. Jaahas. Olisikohan pitänyt fokusoida otsikkoa hieman toisin.

8 Kääntöpuolia - maanmuuton opettavaisuuksia

Tämän bloggauksen saama suosion vähäisyys ihmetyttää, koska mielestäni teksti oli hyvä ja kiinnostava: sellainen, jonka itse haluaisin lukea (mihin tietysti pyrin kaikkien tekstien kanssa). Liekö kiinnostamattomuuden syynä se, että olen useinkin pohtinut samaa tematiikkaa, maanmuuton tuottamia elämän- ja persoonanmuutoksia? Ehkä lukijakunnassa on ylipäätään paljon maatamuuttaneita, eli löpisinköhän itsestäänselvyyksiä?

7 Ensikertalainen Thaimaassa

Tämä juttu on mahdollisesti ei-luettujen joukossa paljolti siksi, että julkaisin sen vasta tänään. Mutta tilasto on tilasto ja tähän kohtaan tämä nyt lossahtaa kävijämääränsä 259 klikkausta perusteella.

6 Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Liekö tämä teksti nimetty niin kryptisesti, että sen jättää klikkaamatta häkellyksen vallassa? Teksti onkin sekalainen sillisalaatti arjen sattumuksia, poliittista aktiivisuutta ja Perthin kuuman auringon valittelua salakähmäisesti lumisokeus-tittelin alla. Merimetsot ovat jonkinlainen bonus tai lisähämmennys.

5 Työhaastattelu ja työuran "helmiä"

Syväluotaava tarina työurani kartan mutkiin ei houkutellut lähellekään 300:aa lukijaa. Tiedä sitten onko tämä surun vai ilon aihe. Eipähän koko maailman nyt tiedä, että olen työskennellyt kolme kesää maatalouslomittajana. Ups, paitsi että se ammatti ei sattunut edes tuossa bloggauksessa olemaan mukana!

4 Pyöräpuolue, eläinoikeuspuolue vai ampujien puolue?

Katsaus Länsi-Australian osavaltiopolitiikan kiemuroihin ei vaikuta olevan se hittiaihe, jolla voitetaan Pulizer tai puhkotaan kävijäennätyksiä. Ihan viihdyttävä juttu kuitenkin, vaikka itse sanonkin. Ainakin yhdelle lukijalle eli itselleni...

3 Egypti 5+5+5

Viisi hyvää, pahaa ja kummaa Egyptin aavikoiden kuumuudesta ja pyramidien varjoista. Mystinen faaraoiden ja tutkimusmatkailijoiden Egypti ei siis kiinnosta E:n ja minun lisäksi kovinkaan montaa kanssakulkijaa! Latasinkohan yliannostuksen hieroglyfien kuvia vai missä mennään? Oi Egypti, fanisi eivät pyöri tällä sivulla.

2 Ensitunnelmat Egyptistä

Toinen Egypti-aiheinen tarina, joka rikkoi hädintuskin 200 lukijan rajan. Onneksi en asu Egyptissä, blogillani olisi tuskin lukijoita lainkaan. Vai, olisiko lukijoita juuri siinä tilanteessa pilvin pimein? Ehkä paikallisen tarinat kiinnostaisivat enemmän kuin perusturistin turinat.

1 Kairo ja Gizan pyramidit

Egyptin ystävät eivät selvästikään blogini lukijakuntaa kansoita, sillä tämä juttu kiinnosti vain 200 kertaa eli kaikkein vähiten n. puolentoista vuoden tarkastelujaksolla. Keskimäärin teksteilläni on lukijoita n. 2000 per postaus ja suosituimmat rikkovat viiden tonnin rajoja, jotkut hätyyttelevät jopa kymppitonnia.

Blogiani ei nähtävästi lueta matkapostausten vuoksi, sillä kaikki lomareissujen kuvaukset ja satunnaiset ulkomaiden ihmettelyt eivät kerää sanottavasti lukijoita. Tämä on pieni ylläri, koska miellän itse blogini myös matkablogiksi, vaikka se enimmäkseen keskittyykin ulkosuomalaisen arkeen ja satunnaisensäännölliseen self-help-muuta-elämäsi-sanomaan. Onkohan Egypti niin kulunut matkakohde, ettei siitä saa jännitystä irti, vai eikö setti vain sovi tämän blogin teemaan ja lukijakunnan pirtaan? Tiedä häntä!

Egyptin-lomalla! Kiviäkin kiinnostaa! Alla lisää Egyptiä.



Ensikertalainen Thaimaassa

Miltä näyttää kaikkien tuntema Thaimaa ensikertalaisen silmin? En ole koskaan aiemmin käynyt joka matkailijan perusmaassa, juurikin siksi, että se on niin suosittu ja tunnettu. Halusimme kuitenkin jonnekin lomalle, ja koska meillä oli käytössä vain tietty rako tammikuussa, jouduimme ostamaan reissun sinne, minne halvimmalla saa. Bali oli tällä kertaa poissa laskuista Mount Agung-tulivuoren purkausvaaran vuoksi, joten lensimme  hieman kauemmas Aussilasta, Phuketiin.


Aiempi mielikuvani Phuketista ei ollut sanottavan hyvä, koska se on niin suosittu ja tunnettu. En ole aurinkorantojen saati pakettimatkojen ystävä, jotka kummatkin mielessäni liitän Phuketiin. Ensimmäinen yllätys kuitenkin oli, että Phuket on sekä saaren että kaupungin nimi, ja itse Phuket Town ei olekaan se turistien suosima paikka. Turistit keskittyvät saaren länsilaidalle monelle kuuluisalle rannalle kuten Patong, Kata, Karon ja Kamala. Itse saari on suurempi kuin oletin ja liikkuminen mutkaisia kukkulatietä pitkin ranta-alueen ja Phuket Townin välillä vie puolesta tunnista tuntiin. Vuokrasimme skootterin parina päivänä, emmekä nähneet kuin muutaman rannan ja temppelin, koska matka-ajat ruuhkissa ovat niin pitkiä, eikä bussien ja rekkojen dieselkatkujen hengittely pidemmän päälle innosta.

Sävelsimme loman lennosta eli Phuketista ostimme lauttaliput Ko Lantan saarelle neljän tunnin matkan päähän Andaman-meren itärannalle. Pysähdyimme myös kuuluisalla Ko Phi Phin saarella. Ko Lantan ideana oli nähdä autenttisempaa Thaimaata (tosin sekin on hyvin turistipainotteinen) ja löytää ikonisia sukelluskohteita E:lle. Tässä onnistuimmekin. Suosittelenkin ehdottomasti suuntaamaan hieman syrjemmälle Phuketista, jos vain on aikaa ja rohkeutta lähteä tien/veden päälle.

Yllä ja alla: Patong Beach



Parasta Phuketissa

Thait

Ymmärrän nyt, miksi niin monet vannovat Thaimaan nimeen ja suuntaavat sinne jopa joka lomalla. Thait ovat keskimäärin erittäin kohteliaita, ystävällisiä ja hymyileviä ihmisiä ja suhtautuvat öykkäröiviinkin turisteihin ystävällisesti. Parasta palvelua saimme Kamala Beach Residence-nimisessä budjettihotellissa, jossa joka pyyntöämme alettiin heti toteuttaa hymyn kera. Aamupalaa aiemmin kuin normaalisti? No problem. Taksi lentokentälle viime hetken tilauksena? No problem. Kaksi yötä yhden sijaan siten, että saavummekin aiemmin? No problem. Tietenkinhän noiden ei pitäisi olla ongelmia millekään majoitusammattilaiselle, mutta asenne ja reippaus on, mikä ratkaisee.

Phuketissa on iso nähtävyys, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt, mutta jota voin ilomielin suositella kelle vain: Fantasea-elämyspuisto. Se on kuin Disneyland risteytettynä thaikulttuurin ja -taiteen kanssa. Tästä voi tietenkin ajatella, että thaikulttuurin kokeminen elämyspuistossa on muovista ja huijausta, mutta mielestäni se on nerokasta. En ole muualla törmännyt ajatukseen, että otetaan kaikki parhaat ja hienoimmat asiat, joita maasta löytyy, ja tuodaan ne yhteen paikkaan helposti koettavaksi (vaikkakin esim. rakennusten kopioina). Ei yksi teemapuisto tietenkään korvaa esimerkiksi aitojen temppelien kokemista, mutta täydentää sitä kiinnostavasti.

Fantasean päävetonaula on massiivinen teatteriesitys, joka yhdistelee sirkusta, tanssia, laulua ja perinteistä paperinukketeatteria. Se esittelee asuja ja tansseja eri puolilta Thaimaata, kertoen klassisen tarinan hyvän ja pahan taistelusta. Esityksessä käytetään eläimiä (norsuja, vuohia, kanoja, kyyhkyjä jne), eli ehkä kaikki eivät pidä ideasta, mutta itselleni ei pistänyt silmään mikään väärinkäytös tai huono kohtelu. Tosin myönnän, että en tiedä, miten eläimet on alunperin koulutettu rooleihinsa eli onko niitä esimerkiksi piiskattu, kuten kuulemma on tapahtunut norsujen koulutuksessa ennen (vaiko nykyäänkin?). Kaikenkaikkiaan kokemus oli pelkästään positiivinen jo massojenohjailun taidonnäytteen puolesta: jonotimme sisään ja ulos alle 20 minuuttia yhteensä, ja saliin mahtuu tuhansia ihmisiä.

Showssa ei saa kuvata, siksi kuvat vain alueelta yleisesti.





Hintataso

Phuketin rannat ovat pohjoismaalaisten ja venäläisten valtakuntaa. Ei ole sellaista mutkaa rantatiellä, jossa ei mainostettaisi lipunkuvien kera Nordic tai Scandinavian ruokaa ja palveluja, sama venäläisille. Ruotsia ja venäjää kuulee joka rantametrillä, samaten saksaa. Ymmärrän kyllä, miksi. Thaimaahan käsittääkseni on halpoja suoria lentoja ja hintataso etenkin euroon verrattuna on halpa. Aussidollari on romahtanut suhteessa euroon ja loma ei ollut meille aivan yhtä kivuton kuin eurolla pelaaville, mutta edullinen silti.

Jos söisi vain paikallista katuruokaa, annoksia saisi hintaan 25-50 thai-bahtia eli alle eurolla. Thai-ravintoloissa hintataso on välillä 90-250 bahtia eli kolmesta eurosta seitsemään. Länsimaisissa ravintoloissa voi joutua pulittamaan 250 - 500 bahtia, mikä sekin enimmillään on vain viidentoista euron kieppeissä. Itse pysyttelimme tuossa keskivälin valikoimassa, lukuunottamatta yhtä ylihintaista purilaista Ko Lantalla sekä yhtä McDonalds-reissua Ko Phi Phillä, kun pad thai eli thainuudelit katkaravuilla alkoivat tulla korvista ulos.

Majoituksen valitsimme hinnan perusteella eli pari yötä meni reppureissaushostellissa (jaettu vessa ja suihku), sen jälkeen siirryimme ikämiesten/naisten majoitukseen eli yksityishuoneeseen omalla kylppärillä. Hostellista maksoimme viisi euroa yö/hlö ja budjettihotelleista enimmillään 15e/hlö/yö. Vaikka miten fiiniä löytyisi tosin eli rahaa saa palamaan ja luksusta elämään, jos vain haluaa.



Tropiikki

Mikään ei luo lomafiilistä samalla tavalla kuin lämmin sää ja vehreä kesämaisema. Trooppisessa kosteankuumassa ilmastossa lähes ainoa järkevä tekeminen on meressä tai uima-altaassa lilliminen, joka sekin on klassista lomapuuhaa. Tosin itse en ole suuri rantalomien ystävä ja siksipä Phuket ei ehkä ollut fiksuin mahdollinen kohdevalinta - olen enemmän tyyppiä kaupunkiloma ja/tai vaellusretki vuoristossa tai viidakossa. Ko Lantan saarella teimme pienen vaelluspyrähdyksen viidakkoon, n. 5km yhteensä, mutta kukkulaisessa maastossa siihen hurahti kaksi tuntia ja kaksi ämpärillistä hikeä.

Trooppisessa maassa ongelmaksi saattavat käydä hyttyset ja niiden levittämät taudit, mutta aika vähissä olivat itikat onneksi reissullamme ja mukana oli myös Balilta ostettua trooppisvahvaa karkotetta. Yllätyksekseni en nähnyt yhtään torakkaa, isoa hämähäkkiä tai mitään kirkumista aiheuttavaa ötökkää, vaikka ne tropiikkiin kuuluvatkin. Tai sitten Aussilassa asuminen on karaissut sen verran, että ne öttiäiset ja hämpyt jotka ennen olisivat shokeeranneet, eivät enää edes väräytä huomiomittaria.




Ko Lantalta tehdään sukellusreissuja manta rayn (rausku?) näkemisen toivossa ja E onnistui ilokseen bongaamaan monta metriä suuren yksilön.

Siisteys

Siisteysfriikkiminääni hiveli, että kaikki kadut ja kadunvarret oli aina lakaistu tiptop ja thai-asumuksissa otetaan kengät pois ovella. Sama pätee hotelleihin ja joskus myös ravintoloihin. Ainoa poikkeus siisteyssääntöön oli ikävä kyllä vessat, joista pian lisää miinuspuolet-osiossa.

Toisin kuin Balilla, Thaimaassa muoviroskaa ei heitellä teiden varteen, vaan kerätään pois ja viedään jonnekin keskitettyyn kaatopaikkaan. Rannat olivat siistejä eikä meressä ole muovia. Ainoastaan Ko Lantan saarella näki jonkin verran roskaa tietyissä tienmutkissa, jotka selvästikin ovat epävirallisia kaatopaikkoja. Balilla sen sijaan merivirrat tuovat roskaa rannoille ja vaikka rantoja siivotaan, joissain sukellus- ja snorklauskohteissa kuulemma lilluu jatkuvasti muovikasseja :(

Siisteyteen lukeutunee myös hygienia. Odotin jonkinasteista vatsaoireilua uuden bakteerikannan myötä. Emme käytännössä varoneet ollenkaan syömisten suhteen eli emme noudattaneet tuttuja "älä syö salaattia, älä juo mitään jäillä"-ohjeita, koska mielestämme vahtiminen pilaa loman ja jotenkin ne paikallisetkin pysyvät elossa. Ilmeisesti jäät tehdään pullovedestä ja salaatit pestään hyvin, koska pienintäkään oiretta ei ilmaantunut reilun viikon mittaisella lomalla.

Paradoksaalisesti olen tähän mennessä saanut lievän ruokamyrkytyksen vain kolmessa maassa ja ne ovat Australia (maan ruokamekka Melbourne), Ranska ja ja Suomi. Melbournessa hotellin kanapasta oli jotenkin viallista, Ranskassa typerästi ahmaisin herkkusienen suoraan lantapaakkuviljelmästä kun viljelijä siihen kehotti, ja Suomessa karjalanpiirakat eivät tulleetkaan pakasteesta pois bakteerittomina. Eli ei se maa ja maan maine automaattisesti, vaan tuuri...





Plääh Phuketissa

Vessat

En muistanut ennen reissua, että Kaakkois-Aasiassa vessat saattavat koitua ongelmaksi. Phuketin seudulla näkee kaikentasoisia vessoja, kiiltävänpuhtaista luksusostarin vessoista lattiareikiin Ko Lantan saarella. Yleisin vessamalli on näiden puolivälistä, eli vessassa on pytynalku, muttei kunnollista istuinta: pyttykulhosta puuttuu istuinrengas ja sen päällä on ilmeisesti tarkoitus kyyristellä alas istahtamisen sijasta - tämä tietenkin lisää hutien mahdollisuutta.

Vessoissa ei ole juuri koskaan vessapaperia, vaan sen korvaa käsisuihku tai vesikorvo kauhalla. Opin ensimmäisen päivän jälkeen kantamaan omaa vessapaperia laukussa kaikkialle kuivaustarpeisiin. Vessat ovat maksullisia Patongin turistirannalla, muualla enimmäkseen ilmaisia, mutta hintaan ei välttämättä kuulu edes se vessapaperi. Vessapaperia ei saa heittää pönttöön vaan viereiseen roskikseen, tapa, johon olin jo törmännyt mm. Bulgariassa ja Kiinassa. Siinä vaiheessa alkaa hieman ahdistaa, kun majailee hotellihuoneessa kolme päivää ja samat p-paperit pyörivät roskiksessa, koska sitä ei tyhjennetä ennenkuin vieras lähtee (budjettihotelleissa näes). Onneksi käsisuihku sentään takaa, että paperit ovat lähinnä kuivaukseen, mutta silti.

Vessojen lattiat ovat useimmiten märkiä johtuen käsisuihkusta ja kyykötystähtäyksestä. Kuten Kiinassa, myös Thaimaassa ällötti se, että kengänlaidat kastuvat ties mistä kurasta joka vessa-asioinnilla. Kangaskenkäni ovatkin lionneet kloriittikylvyssä nyt 48 tuntia, mutten usko niiden pelastuvan käyttökuntoon. Vaikka Thaimaa vaikuttaa muuten erittäin siistiltä maalta, vessareissut laskivat pisteytystä.
Yllä ja alla: jippii.



Turistirysämäisyys

Phuketin kuuluisimmat rannat ovat turisteja varten rakennettuja: Patong, Karon, Kata, Kamala. Näistä ainoastaan Kamalassa vaikutti asuvan myös paikallisia ja näimme jopa kauppoja ja liikkeitä (autokorjaamo, pukuompelimo) joissa ei ollut minkäänsortin kyltitystä tai hinnastoa muulla kuin thainkielellä, eli oletettavasti asiakaskunta on paikallista. Muualla lähes kaikki tarjonta on suunnattu turisteille ja se on kokijasta riippuen hyvä tai huono juttu.

Itseäni kiinnostaa aina eniten, miten paikalliset elävät ja millainen heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa on, joten turisteille tekemällä tehty ei ole sydäntäni lähinnä. Esimerkiksi Ko Phi Phi-saari, täydenkuun bileistään ja The Beach-elokuvasta* (Leonardo di Caprio) tunnettu, on kuin yksi suuri teemapuisto, jossa larpataan oman elämänsä seikkailijaa täyteenahdetuilla krääsäkojukujilla, metsästäen yhä suurempaa ja halvempaa cocktail-ämpäriä tai sienitrippiä (huumeet ovat tiukasti laittomia Thaimaassa, silti sieniä ja pilveä myydään turisteille avoimesti tietyissä paikoissa).

Toisaalta, myös turismi on oma kulttuurinmuotonsa ja sikäli kiinnostava näin sosiologiaan kallistuneen tutkijan näkökulmasta. Millaisia asioita turistit haluavat tai heidän oletetaan haluavan lomallaan? Ilmeisesti identtisiä t-paitoja, ylihintaisia pizzoja ja burgereita, sekä pikkutuhmia tai juntteja sloganeita printattuina kaikkeen mahdolliseen rannekoruista käsilaukkuihin. En edes aloita seksiturismista, josta Thaimaa on tunnettu ja mikä on ollut yksi syy, miksen itse ole ollut Thaimaasta kiinnostunut kohteena. Patongin kuuluisalla Bangla-kävelykadulla odotti absurdi ja surullisenkoominen näky, kun ilta koitti ja kaikki strippiluolat heräsivät eloon. Isoäidit ja teinityttöset kadulla rinnakkain tyrkyttivät meille brosyyrejä live sex - showhun. Turistirysissä asuvilla paikallisilla on varmaan aika hirveä kuva länsimaalaisista, jos suoraan sanon.

Bangla ja seksishow-tuputtajat, nuo etualan naiset esitteet käsissään.
Tyrkytys ja tinkiminen

Tyrkytys oli minimaalista verrattuna siihen, mitä koimme Egyptissä ja Kiinassa. Egyptissä oli aivan tavallista, että myyjä lähtee seuraamaan jopa sadan metrin matkalle ja tarttuu hihasta kiinni, jos et pysähdy. Thait sen sijaan huudahtavat kerran, pari, ja se on siinä. Kohtelias päänpudistus ja matkanjatkaminen saivat heidät uskomaan, että ei kiitos tällä kertaa. Egyptissä epätoivoisuus tosin johtunee siitä, että maan turismi on romahtanut Arabikevään ja terrorismipelon vuoksi, kun taas Thaimaassa liikkuu ilmeisesti samat määrät populaa kuin aina ennenkin, joten kaikille riittää asiakkaita. Kuitenkin niitäkin myyjiä kohtasimme, jotka eivät hyväksy ei kiitos-vastausta, vaan jankuttavat ja tuputtavat.

Tinkiminen on laji, josta en ole oppinut pitämään. Kuulemma siitäkin voi tehdä urheilumuodon ja taitavat tinkijät puolin ja toisin tuntevat, että poistuvat kauppatilanteesta voittajana. Itse en ymmärrä simuloitua konfliktia, kas näin:

E halusi ostaa tietyn T-paidan, mutta myyjällä ei ollut juuri siitä mallista hänen kokoaan. Nuori miesmyyjä alkoi tyrkyttää kaikkia muita paitoja, mutta koska E ei ollut niistä kiinnostunut, kauppa ei edennyt. Lopulta löytyi toinen malli, josta E pyysi saada omaa kokoaan sovitettavaksi. Myyjä yritti ensin väkisin myydä liian pienen, sitten liian ison, koska ilmeisesti hän halusi säästellä viimeistä M-koon paitaa myyntivalttina. Lopulta oikea koko saatiin testiin ja E halusi ostaa sen jo sovittuun hintaan.

Kun myyjä tajusi, että kauppa syntyykin kaiken vänkäämisen päälle, hän nosti hintaa ja tokaisi mm. että "tapan sinut", kun E ei suostunut maksamaan enemmän kuin jo oli sovittu. Tämän lisäksi paikalle pelmahti myyjän pomo, vanhempi mieshenkilö, sättimään myyjää ja E:tä, koska hänen mielestään kumpikin tinkivät huonosti (myyjä lupasi liian halvalla ja E oli liian säälimätön tinkijä). Lähdimme kaupasta T-paita kassissa, mutta pahoilla mielin, ja harmitus/ketutus jatkui vielä jälkikäteenkin. Kukapa siitä nauttisi, että huudetaan ja haukutaan, kun vain yrittää ostaa haluamansa tuotteen? Itse asioin paljon mieluummin liikkeissä, joissa hinta on hintalapuissa selvästi, eikä sitä tarvitse arvailla.

Kiinnostaviakin kojuja löytyy paljon, kuten hedelmätarjonta.
Vedätys

Vedätystä eli suoranaista huijaamista kohtasimme myös minimaalisesti verrattuna aiempiin lomiin, mutta muutama tapaus siitäkin sattui. Mitä pahemmasta turistirysästä on kyse, sitä todennäköisempää on vedätys, olen huomannut. Mielestäni tämä johtuu siitä, että mitä enemmän turisteja paikalle tulee, sitä enemmän joukossa on myös tylyjä moukkia, mikä puolestaan saa paikalliset ajattelemaan, että "silmä silmästä". Paikoissa, joissa muita turisteja ei liiku paljoa, olemme kohdanneet vain ystävällistä, kiinnostunutta ja rehellistä toimintaa.

Maksoimme pari kertaa liikaa taksista, koska meillä ei ollut neuvotteluvaraa - takseja oli liikkeellä vähän iltamyöhään tai aamuvarhain, ja meillä oli kiire seuraavaan lähtevään jatkomenopeliin. Yhdessä ravintolassa laskuun ilmestyi ektrakulu, jota ei ollut menussa ja jota tarjoilija ei osannut selittää, yhtäkkiä unohtaen kaiken englannin, jota oli siihen saakka puhunut. Lopulta hän väitti, että kyseessä oli "seafood extra" eli tilattu keitto olikin kalliimpi kuin menussa lukee, koska he lisäsivät siihen ekstra-mustekalaa (mikä ei ollut totta). Tuntemuksena on erittäin ärsyttävää tietää olevansa pelkkä hyödynnettävä idiootti toiselle osapuolelle, vertaisen ja ihmisen sijasta.

Yleinen säätäminen

Kaikki matkustaminen vaatii jonkin verran sähläystä ja sähellystä, niin myös Phuketin seutu. Esimerkki: saavuimme takaisin Phuketiin lautalla Ko Lantan saarelta ja ostimme jo lautalla jatkokuljetuksen minibussilla seuraavaan hotelliin. Kun rantauduimme, meille annettiin jonotusnumero 18 ja ohje mennä tiettyyn hallinnurkkaan seisomaan. Nurkkaan ilmaantui ehkäpä 9v. tyttö, joka nappasi meiltä lipun pois, samaten muilta matkustajilta. Hän vain hoki, että numero 18, odota tässä. Tyttö alkoi leikkiä lippujen kanssa, ojentaen niitä takaisin matkustajille ja napaten ne riuskasti takaisin aina, kun luulit saavasi lippusi takaisin.

Tässä vaiheessa ei ollut mitään tietoa, että miten lapsi liittyy minibussiin ja miksi hän riuhtoo lippuja asiakkailta. Yksi asiakas hermostuikin ja kävi valittamassa infotiskillä, jossa selvisi, että tyttö on kuskin tytär ja auttaa isäänsä. Odottelun jälkeen tyttö johdatti asiakkaat ulos parkkipaikalle, käynnisti minibussin (saadakseen ilmastoinnin päälle) ja ohjasi kaikki sisälle.  Vasta tässä vaiheessa kuski ilmaantui paikalle, kun kaikki oli valmista. Ennen kuskin näkemistä olimme kaikki epätietoisia siitä, onko tyttö ehkä kuskimme ja onko touhussa mitään laillista tai turvallista. Jälkikäteen hauska tarina, mutta tapahtumahetkellä rasittavaa turhaa stressiä. Toisaalta, jos täysin stressitöntä kaipaa, niin paras linnoittautua lomilla omaan makuuhuoneeseen ja pitää pizzakuskin numero pikavalinnassa!

*The Beach ei ole kuvattu Ko Phi Phillä suoranaisesti, vaan puolen tunnin venematkan päässä sijaitsevalla Ko Phi Phi Laylla. Kuvauspaikka joka tapauksessa on yksi Ko Phi Phin suurimpia vetonauloja.  

31.12.2017

Entistä parempi vuosi - löydä intohimosi

Olen innokas keittiöpsykologi ja self-help-ihminen sikäli, että minua kiinnostavat sekä omat että muiden päänsisäiset liikkeet ja motiivit. Mielestäni me kaikki elämme sekä tietoista että tiedostamatonta elämää sikäli, että läheskään kaikkien päätösten, pelkojen tai tavoitteiden todelliset motiivit eivät ole aina itsellemmekään selviä. Jokin asia vain tuntuu joltain, hyvältä tai pahalta.

Tulisiko elämässä ns. kuunnella sydäntään ja tehdä valintoja noiden tuntemusten pohjalta, vaiko tiukan rationaalisesti? Sanoisin, että eritoten Suomessa arvostetaan ja painotetaan rationaalisuutta, ja kaikkinaista tunteella elämistä hieman karsastetaan, jopa naureskellaan (pahimmillaan tuomitaan).

Muttamutta. Useammankin tutkimuksen mukaan myös se ns. rationaalinen päätöksenteko on pohjimmiltaan yllättävän tunnepitoista. Vaikkapa autoa ostava voi ajatella, että on etsinyt ja miettinyt kaikki speksit ja faktat, mutta todellisuudessa niitä faktoja käytetään sen perusteluun, miksi jo tunnepohjalta tehty ostamispäätös on oikea.

Samoin jaksan aina hämmästellä (eritoten) oikeistopoliitikkoja, jotka mielestään tekevät päätöksiä tiukalta faktapohjalta sortumatta "heikkoon" tunteiluun. Ajankohtainen esimerkki Suomesta (vaikka tämä vaivaa mielestäni oikeistopolitiikkaa kaikkialla) on nyt vellova "aktiivimalli"-keskustelu.

Oikeistolta tehokkaasti unohtuu, että tukien leikkauspäätökset perustuvat tiettyyn maailmankuvaan ja maailmankuva syntyy arvojen ja tunteiden ristiaallokossa: jos uskoo, että työttömät ovat lähtökohtaisesti laiskoja, tottakai tekee erilaista politiikkaa kun sellainen, joka uskoo, että työttömyys on rakenteellinen, yhteiskunnallinen ongelma. Eli ne omat faktat ja rationaalinen ajattelu rakentuvat joka tapauksessa, kaikilla, tunteiden ja arvojen pyramidin päälle.

Järki vai tunteet - pohdiskelu tuli mieleeni tästäkin uutisesta: ysiluokkailaiset valitsevat ammatin hatarin tiedoin ja tunnesyistä. Jutussa ja etenkin sitä seuranneessa kommentoinnissa moinen haihattelu tietenkin tuomittiin. Eihän tunteella tehtävä valinta voi mennä oikein!

Sitä en tosin tajua, että miten ne faktatiedot voivat olla paremmat kuin hatarat tilanteessa, jossa opiskelu tulee kestämään 3-7 vuotta riippuen kouluväylästä, ja maailma muuttuu joka vuosi. Se opiskeltu ala ei ole enää samanlainen, kun ysiluokkalainen valmistuu - eikä etenkään sen jälkeen, kun muinainen ysiluokkalainen on ollut alalla jonkun vuoden tai vuosikymmenen.

Ihmettelen kerta toisensa jälkeen  (suomalaisentyypillistä) fiksautumista ajatukseen, että alaa valitessa tulisi tai edes voisi tehdä puhtaan rationaalisen päätöksen ja sen voi tehdä vain kerran, se on sitten siinä. Alanvaihto on iso stressin ja ongelmien aihe, koska yleensä alaa vaihtaakseen joutuu opiskelemaan kokonaan uuden tutkinnon, 3-5 vuotta korkeakoulusta. Pitkän opiskeluajan vuoksi alanvaihtajia myös syyllistetään, ja käsittääkseni nykyään ei enää saa opintotukea toiseen korkeakoulututkintoon (saa korjata, jos tieto on väärin).

Miten Australiassa? No aivan toisin. Täällä työssäoppiminen ja töiden ohessa opiskelu ovat aivan eri tavalla arkipäivää kuin Suomessa. Oppisopimus- eli apprentice-koulutus on todella yleinen väylä ammattiin. Erilaiset lyhyttutkinnot mallia puoli vuotta - kaksi vuotta ovat tavallisia, niitä kutsutaan nimellä Certificate (todistus) ja numero perässä kertoo, miten vaativan tason tutkinnosta on kyse. Cert 1 on perusasiat, Cert 4 ammattipätevyys. Miinuspuoli Aussilassa on, että kaikki opiskelu maksaa, mutta toisaalta noita Certtejä ja vielä lyhyempiä lupalappuja ja lisenssejä nimeltään Ticket voi tehdä vaikka tusinan erilaista, jos sielu sietää ja lompakko joustaa.

Koska pätevyyteen johtavan tutkinnon voi suorittaa kohtuullisen nopeasti, ammatinvalinta saati alanvaihto ei mielestäni ole samanlaisen eksistentiaalisen kriisin ja stressin paikka kuin Suomessa. Toisaalta täällä myös työnantajat ovat huomattavan joustavia koulutuksen suhteen ja itse olen saanut täysin papereistani riippumatta töitä hyvin: taidehistorian maisteri energiavalvontavirastossa on ihan ok, samoin Oikeusasiamiehen toimistossa. Oikkarilla työtiimini muut jäsenet ovat valmistuneet aloilta teatteri- ja kulttuurijohtaminen, lastensuojelu, hallinto-oikeus/auditointi sekä meribiologia. Ei se ala, vaan sen todistaminen, että on ahkera, fiksu, tiimipelaaja sekä osaa tutkimuksenteon ja raportoinnin. Ja nehän osaa kuka vain korkeakoulutettu alasta riippumatta.

Jatkopätevyyksien hankkiminen työn ohella on niin tavallista, että julkissektorilla on yleiskattava policy eli käytäntö, joka sanelee, paljonko saa opintovapaata ja työnantajan maksamaa opintotukea (joka kattaa osan koulutuskuluista). E opiskeli viime vuoden mittaan juurikin Cert 4 - pätevyyden ja aikoo ensi vuonna jatkaa Diploman verran eli AMK-tutkinnon. Hän sai töistä palkallista vapaata päivän per viikko koko vuoden ajan, jotta voi osallistua koulutukseen.

Tarkoitukseni ei ollut innostua Aussilan käytännöistä, vaan tarjoilla pieni self-help-tuokio kaikille kiinnostuneille. Löysin tämän metodin tai "testin" jostain työvalmennus- ja elämänmuutossivustolta, ja mielestäni testi oli kiinnostava ja hyödyllinen. Vaatii jonkin verran aikaa ja motivaatiota todella uppoutua pohtimaan asiaa, mutta jos olet lomalla ja itsetuntemuksen lisääminen sekä oman elämän suunnan tarkempi hahmottaminen kiinnostaa, tämä on sinulle.

Käännetty  melko suoraan (valitettavasti en muista aluperäistä lähdettä, kopioin tämän jo vuosia sitten).

"Kaikki alanvaihtoa harkinneet ovat varmasti kuulleet tuhansia kertoja: seuraa sydäntäsi, sieltä se oikea ala löytyy! Anna intohimollesi (passion) mahdollisuus. Mutta: mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?

Ensinnäkin, läheskään kaikilla ei ole mitään selvärajaista intohimoa. Todennäköisesti suurin osa ihmisistä ei tiedä, mikä heitä sytyttää ja innostaa intohimoksi asti. Toisekseen, vaikka sinulla olisikin selkeä intohimo - vaikkapa postimerkkeily - miten muuttaa se ammatiksi ja uraksi? Kukaan ei todennäköisesti maksa sinulle postimerkkeilystä. Mutta tarkoittaako se, ettei intohimolla ole sijaa työelämässä ja toisinpäin? Ei. Se tarkoittaa, että koko intohimo tulisi uudelleenmääritellä.

Intohimo ei itse asiassa ole jokin tietty tekeminen tai aktiviteetti, vaan tunne, jonka tietty tai tietyt tekemiset aikaansaavat.

Oman intohimon voi löytää tällä harjoituksella:

Listaa kaikki työt, joita olet koskaan tehnyt. Listalla tulisi olla vähintään viisi työtä. Laske mukaan myös kesätyöt, keikkatyöt ja vapaaehtoistyöt, tai työt joita haluaisit tehdä, jos et muuten saa viittä (mieluiten enemmänkin) listattua.

Jos sinulla on enemmän kuin viisi työtä, valitse listalta ne, joista eniten nautit - tai joista nautit edes hitusen. Aseta työt paremmuusjärjestykseen 1-5 parhaasta huonoimpaan. Mistä pidit eniten, mistä vähiten?

Kaivaudu syvemmälle töihisi. Mistä tarkalleen ottaen pidit niissä, joista pidit? Oliko syynä työn sisältö, hyvät työkaverit, hyvä palkka, joustavat tunnit, hyvä sijainti, mahdollisuus oppia, innostava pomo, jokin ihan muu? Listaa vähintään yksi hyvä puoli jokaisesta työstä - mieluiten enemmänkin.

Kaivaudu vielä askel syvemmälle. Miksi tarkalleen pidit niistä positiivisista puolista, jotka listasit? Mitä ne saivat sinut tuntemaan? Mitkä positiiviset puolet saivat sinut nauttimaan työstä ja elämästä eniten? Miksi? Esimerkki: jos asiakaspalveluasemassa nautit siitä, että tapaat uusia ihmisiä, miksi näin? Pidätkö siitä, että saat auttaa muita; vai pidätkö siitä, että joka päivä on erilainen ja haasteellinen? Vai siitä, että opit joka päivä jotain uutta muista ja itsestäsi? Mikä positiivinen asia tarkalleen kussakin työssä resonoi arvojesi ja luonteesi kanssa?

[Nyt seuraa mahdolllisesti jäyhälle härmäläiselle vaikea askel. Kyllä se onnistuu!]

Kun kirjoitat ylös, miksi tarkalleen nautit positiivisiksi nimeämistäsi puolista, tarkkaile, mikä listattu asia herättää eniten fyysisiä tuntemuksia: esimerkiksi hyvänlaatuisia vilunväristyksiä tai jopa ahaa-elämys-kyyneleitä. Kun bongaat sellaisen, olet bongannut intohimosi.

Tämän harjoitteen tavoite on paikantaa se tunne-elementti elämässäsi ja työssäsi, joka saa sinut tuntemaan olosi onnelliseksi, motivoituneeksi ja vireäksi. Kuten sanottua, intohimo ei ole niinkään jokin aktiviteetti sinällään, vaan monikin erilainen asia voi tukea intohimoa, tai kääntäen, intohimoa voi kanavoida useiden eri väylien kautta. Ja koska intohimo ei ole jokin yksittäinen tekeminen vaan tunne, sen voi löytää töistä tai harrastuksista riippumatta siitä, mitä tällä hetkellä teet työksesi."

Jos nyt tämän harjoitteen tekijä ei tunnekaan mitään, niin silloin voi pohtia, onko vielä koskaan ollut työssä, joka linkittyy intohimoon. Silloin kannattaa listata ammatteja, joita haluaisit tehdä ja pohtia niitä samalla tavalla: minkä asian oletat olevan se positiivinen elementti, miksi haluaisit työn?

Huom, jos tavoitteesi on ansaita hyvin etkä välitä intohimoista tuon taivaallista, eikun vaan. Kukin tyylillään eikä tämän tekstin tavoite ole yrittää aivopestä tai käännyttää ketään, pelkästään antaa idea sellaiselle, joka ehkäpä painiskelee alanvaihdon syövereissä ja pohtii, minne seuraavaksi.

Hyvää ja entistä onnellisempaa uutta vuotta kaikille!


18.12.2017

Maailma omasta päästä

Olen nyt kolmisen vuotta harrastanut fiktion kirjoittamista, ensimmäiset pari vuotta yksikseni hiljaa salassa, sittemmin jatkuvasti enemmän ja julkisemmin kuin mikäkin addiktion uhri tai paheen viljelijä. Tai, aikajanaa tarkentaen: olen kirjoittanut fiktiota satunnaisissa määrin aivan lapsesta saakka, mutta E:n ollessa sukellusopettajakurssilla Kambodzassa marraskuussa 2014, koin herätyksen ja ajattelin, että lähden minäkin unelmani perään ja alan kirjoittaa ihan tosissani, tavoitteena päästä julkaistuksi.

Kirjoituskieleksi valikoitui englanti, koska se jostain syystä tuntui luontevammalta – luen paljon enemmän  englanninkielistä kirjallisuutta kuin suomalaista -, ja toisaalta ajattelin opportunistisesti, että jos koskaan breikkaan, niin mieluummin kansainväliselle yleisölle kuin Suomen rajatuille markkinoille. Kirjoittaminen ei ole pelkästään hauskaa, antoisaa ja mielikuvitusta venyttelevää puuhaa, vaan myös yllättävän sosiaalista, jos siitä sellaista tekee. Perustin vuoden alussa Perthiin oman kirjoittajapiirin kavereiden kanssa, koska kirjoittamisesta kertoessani paljastui, että muutama muukin sosiaalisiin ympyröihini kuuluva kirjoittaa ahkerasti, puoli- jos ei täysammattilaisuuteen tähdäten.

Lisäksi olen netitse löytänyt beta readereita eli niitä ahkeria taivaanlahjoja, jotka jaksavat ja viitsivät lukea puolitekoista tekstiä sitä kommentoiden ja parannusehdotuksia antaen. Luovan kirjoittamisen pahin kynnys on, että uskaltaa näyttää tekstiään muille ja ottaa vastaan palautetta. Asiatekstin suhteen ei niin pahasti riivi, jos jollain on eri mielipide tai korjauskommentti. Mutta kun on vuodattanut paperille tarinaa sielunsa sopukoista, luovuutensa sydänverellä, niin ei paljon tarvitse puukkoa käännellä oikeassa haavassa satuttaakseen pahemmin kuin kritisoimalla henkilöhahmoja, juonta, tarinan ideaa tai sen olemassaolon tarkoitusta.

Paitsi että. Tämä siis se pelon ja kivun taso, jonka olen muilta kuullut. Itse sattumalta kävin kattavan kritiikinsietokoulutuksen edellisen työpaikkani muodossa ja valmistuin siltä kurssilta niin hyvin, että tarinoideni tallominen ei lamauta eikä lakkauta kirjoitusintoa, vaikka ei se tietenkään kivaltakaan tunnu.

Viisi vuotta energia- ja vesivalvontavirastossa raportointia opettivat siihen, että mikään, mitä kirjoitan, ei ollut riittävän hyvää ja valmista. Aina viuhui punakynä, aina tuli kielioppikommenttia, aina löytyi pomolta jokin hiottava tulokulma tekstiin. Ensimmäiset kolme vuotta otin palautetta vastaan hampaita kiristellen, itku kurkussa, kunnes pomoani sijaistaessani tajusin jotain. A) Ohjailin itse ihan samalla tavalla minulle raportoivien tekstejä, koska jokaisella kuitenkin on oma tyylinsä sanoa asiat ja minun tapani ei ole koskaan täysin sama kuin toisten ja toisinpäin, ja B) kun pomoni oli poissa tieltä, ylemmät pomot hyväksyivät tekstini mukisematta eikä korjauksia tullut, _ollenkaan_.

Eli: joko pomolle oli jäänyt asenne päälle, että kaksikieli-Anun sanomisissa on pakosti vikaa, tai hänellä vain sattui olemaan vakiintuneenluutunut tapa sanoa asiat toisin kuin minulla, eli tekstini ei ollut koskaan hänen suuhunsa sopivaa, raportit kun virastossa lähtivät eteenpäin hänen allekirjoituksensa kanssa, olinpa kirjoittaja minä tai joku muu. Tästä opin, että kaikki kritiikki on kuitekin subjektiivista eli toiset tykkää, toiset ei. Ja, palautteesta voi kuoria kermat päältä: ottaa siitä mikä itselle sopii (toki kielivirheet korjailee, jos niitä on), muuten sanomiset voi jättää omaan arvoonsa. Eihän se oma ääni muuten kehity, jos ei uskalla seistä omien sanojensa takana.

Kirjailijaksi pyrkiminen on avannut silmät sille, miten moni harrastaa kirjoittamista tai toivoo joskus julkaisevansa jotain. Luulisinpa, että kirjoittaminen on luova harrastus numero yksi yleisyydellä mitaten. Bloggaus toki jo hieman oli tätä maailmaa valottanut, koska bloggaus on erittäin suosittu harrastus ja myös ammattitoive. En kuitenkaan ollut aiemmin ajatellut, että ne, jotka lukevat kirjoja, myös innolla kirjoittavat, ja toisinpäin. Beta-lukijoita löytääkin esimerkiksi Goodreads-nettisivulta, kirja-arvostelusivustolta, jolla toimii myös keskustelufoorumi.

Beta-lukijuus on ihan oma lajinsa, kiemuraista puolin ja toisin. Luen itse muiden tekstejä, koska on tavanomaista ja odotettua, että tarjotaan ”vaihtarit”: kommentoit minun juttujani, minä kommentoin sinun. Lukeminen käy työstä, kun teksti pitää syynätä sillä silmällä, että löytää korjattavat paikat, mutta tunnistaa myös vahvuudet.

Erittäin usein niitä korjattavia paikkoja on tosi vaikea identifioida: jotenkin vain teksti tökkii, laahaa tai ei tempaa mukaansa, mutta on vaikea sanoa, miksi. Mikä tekee hyvän kirjan tai novellin? Kaavoja ja ohjeita on netti pullollaan, mutta niillä ei saa aikaan kuin kankeita uudelleenlämmittelyjä. Jokainen menestystarina on uniikki ja omista syistään hyvä. Mutta miten tunnistaa ne hyvät ja huonot puolet, saati selittää toiselle, missä mättää ja miksi? Kuitenkin palautteessa aivan olennaista on kertoa selkeitä korjaus- ja parannusehdotuksia, koska ketään eivät lämmitä saati auta kommentit luokkaa ”ihan jees”.

Yhtäaikaa palkitsevinta, turhauttavinta ja koomisinta ovat ne lukijoiden kommentit, jotka pyrkivät radikaalisti muuttamaan luomaani fiktiomaailmaa tai hahmoja. Koska työstän parhaillaan fantasiakirjaa, sen maailma on mielikuvituksesta muovailtu, vaikkakin olemassaolevista historian paloista ja alueista ammentava.

Yksi lukija oli sitä mieltä, että henkilöhahmojani pitäisi muuttaa, koska he eivät istu fantasian kaanoniin eli historiallisten romaanien sukupuolirooleihin – vaikka roolitus on tarkoituksellista ja se mielestäni selitetään kirjan taustamaailmassa. Toinen puolestaan halusi editoida pois ”liian modernit” keksinnöt kuten jalustimet, ikkunalasit ja vaatekaapit, jotta historiallisuus korostuisi. On hienoa huomata, että jokin täysin omasta päästäni veistelty on niin mukaansatempaavaa, että lukija alkaa uskoa tuntevansa henkilöt ja maailman paremmin kuin sen luoja. Toisaalta tällaisia kommentteja lukiessa tekisi mieli huikata, että hei, mun maailma, mun tyypit, mun päätös :D

Tsemppiä kaikille kirjoittamista harrastaville tai julkaisuun pyrkiville! Ja kiitos teille kaikille jotka olette tarjonneet haukansilmiänne teksteilleni!



13.12.2017

Pieni jännitysnäytelmä

Tapahtumapaikka: perthiläinen makuuhuone. Henkilöt: A, araknofoobikko ja E, biologi

Tarinan kulku:

A: (makaa selällään makuuhuoneen lattialla venyttelemässä, kunnes...) Ääk! Katossa on iso hämähäkki!

E: (ilmaantuu ovelle) No niinpäs onkin. Hetko. (Ottaa oman tyynynsä sängyltä)

A: No älä nyt omalla tyynylläsi sitä huido! Hyi!

E: Ai? Otan sitten sinun.

A: Eiii!

E: (poistuu kummeksuen huoneesta. Hakee kylppäristä pyyhkeen - omansa - ja palaa makuhuoneeseen. Huitaisee hämistä kerran). Äh, minne se meni? Se ei ole tässä pyyhkeessä.

A: Tarkoitat, että se on sängyssä?

E: Mahdollisesti. Todennäköisesti.

A. Jippii.

E: Hei, kuulin jotain tosi kiinnostavaa radiosta tänään. Tiesitkö, että ihmisten kokonaispaino maapallolla on 285 miljardia kiloa?

A: (mihin tämä liittyy?)

E: Hämähäkit syövät vuosittain 400 miljardia kiloa biomassaa. Ajattele, jos hämähäkit liittoutuisivat, ne voisivat syödä kaikki ihmiset alle vuodessa! Huikeaa!

A: ...

E: No, eivät ne varmaankaan liittoudu eli ei hätää!

Yöllä A herää siihen, että jokin hipoo käsivartta kevyesti. A pomppaa ylös, alkaa maanisesti huitoa, läpsiä ja ravistella peittoa, heiluttaen patjaa, sänkyä ja melkeinpä koko lattiaa. 

E vieressä makaa korvatulpat korvissa tukkina, makeasti unten mailla. 


12.12.2017

Miten oman alan töihin?

Pakerran töissä raporttia lastensuojelun lakimuutokseen liittyen ja siitäpä loihe lausumaan sanasia "oman alan töistä". Tässä näes konsepti, joka on askarruttanut minua jo pidempään.

Olin vielä vuosi sitten ammatiltani energia- ja vesilaitosten valvoja, ja jos rullataan aikaan ennen Australiaan muuttoa, työskentelin kaupunkisuunnittelussa rakennusperintöneuvojana sekä tietenkin heitin keikkaa siellä ja täällä museo-oppaana, kulttuurituottajana, sarjakuvapajojen vetäjänä ja milloin missäkin. Utelias kun on ja asenteella "kyllä sen äkkiä oppii jos kiinnostaa" - siunattu/kirottu, niin yhteen uraan urkeutuminen on haasteellista. Tänä vuonna minusta kuoriutui ammattimainen tapahtumatuottaja ja seuraava projekti liittyy lastensuojelun kehittämiseen, kuten mainittu.

Olen kolmenkympin rajapyykin jo aikaa sitten ylittänyt, silti minulta(kin) kysellään satunnaisesti, milloin aion hakeutua takaisin oman alan töihin. Kysyjät arvatenkin olettavat, että oman alan työt olisivat museoalalla tai liittyisivät arkkitehtuurihistoriaan, koska moisten papereiden kanssa valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Muttamutta. Mikä se on se mystinen oma ala itse kullekin ja missäkin elämän vaiheessa?

Olen tehnyt väitöskirjaa katkoinaisesti ja pätkissä pian seitsemän vuotta - tosin siitä ajasta kolme-neljä vuotta aidon aktiivisesti - ja kiinnostuksenkohteeni ja tutkimuskysymykseni ovat muuttuneet useaan otteeseen. En tiedä, tulenko tohtorinlakin saatuani työskentelemään alalla eli ympäristönsuunnittelun parissa. En tiedä, kiinnostaako se enää uraksi asti. En tiedä, kiinnostaako se ehkä joskus tulevaisuudessa niin paljon, että pyrin hyppäämään kentälle vaikkapa vuosikymmenen kuluttua. Mistä näitä tietää? Ja miten se 16v nuori, joka pohtii, hakeutuako ammattikouluun vai lukioon, voi tietää sitäkään vähää tulevaisuudestaan? Tai se parikymppinen, joka miettii yliopiston, ammattikorkean, välivuoden ja työelämän välillä, saati että valitsisi sadoista aloista sellaisen, jolla voi ja kiinnostaa paukuttaa töitä eläkkeelle saakka?

Työelämä on nimittäin aivan heekulin pitkä huikonen. Hyvä niin, koska se tarkoittaa, että elämäkin on pitkä. Mutta yritän sanoa, että ei ole normaalia minun mielestäni edes olettaa, että sama juttu voisi kiinnostaa muuttumattomana iäti. Tai, että se sama juttu edes pysyisi olemassa tässä muuttuvassa maailmassa seuraavat neljä vuosikymmentä. Meillä ei ole edes sama teknologia käytössä enää kuin nuoruudessani - lankapuhelimet, faksit ja käpylehmät - joten miten ammatit voisivat pysyä samoina?

Australia on ihannemaani siksi(kin), että mielestäni täällä on todella hyvät, avoimet mahdollisuudet olla, elää, yrittää ja tehdä töitä lähes alalla kuin alalla. Jos olet fiksu, aikaansaava, reipas ja yhtään koulutettu (sekään ei välttämättömyys), yleensä jotain löytyy, ja hyvällä tuurilla jotain todella kiinnostavaa ja uraa-avaavaa. Palkkataso on Suomea parempi ja verotus puolestaan kevyempi. Viisumit tietenkin ovat asia erikseen, mutta ne eivät liity työelämään tai työnantajiin sinällään, vaan maahanmuuttopolitiikkaan. Ja politiikkahan on tasan niin takkuista kuin poliitikot ääntentavoittelussaan siitä tekevät.

Itse olen löytänyt työelämäkolosia itselleni toisaalta uteliaan-nuuskivan työnetsintätyylin, toisaalta hyvän tuurin ansiosta, mutta ennen kaikkea olemalla joustava. En ole koskaan lukkiutunut yhteen alaan, vaan hakenut, mikä kiinnostaa ja mikä vaikuttaa edes jossain määrin realistiselta. Olen myös hionut taitoa vastata työpaikkailmoituksiin "oikein" eli muunnan kokemuksestani sellaisen version paperille, joka ko. paikkaa houkuttelee. Tähän pystyy jokainen pienellä luovuudella - en tarkoita valehtelua, vaan aussityyliä, jossa hehkutetaan häpeilemättä saavutuksia ja kuitataan mokat oppimiskokemuksina.

Australiassa on urapolulleni nimikin: career public servant. "Uravirkailija" tekee uransa julkissektorilla, vaikkei välttämättä samassa virastossa tai tehtävissä. Nimityksellä on suomalaista käännöstä parempi kaiku, koska siinä on mukana ajatus palveluksesta ja palvelemisesta: career public servant haluaa työskennellä kansan ja valtion hyväksi. Kun taas Suomessa yleensä saa kuulla olevansa tuottamaton loinen ja p****a, jos saa palkan verovaroista. Se tuppaa unohtumaan, että myös verovaroin palkattu kuluttaa rahansa, maksaa veroja, työllistää näin muita ja pitää talouden rattaat pyörimässä - kenenkään muun kuin panamarikkaiden rahat eivät makaa kaikkinensa sijoitustileillä.

Oho lipsahti sosiaalipolitiikkaan, vaikka piti puhua omasta alasta tai pikemminkin koko termin mahdottomuudesta. Mielestäni ihan liian moni eritoten Suomessa stressaa tästä oma ala - konseptista, turhaan.

Olen kuunnellut ihmisiä, jotka kokevat olevansa epäonnistuneita, koska ovat jossain muualla töissä kuin siellä, mihin koulupaperit viittaavat. Olen kuunnellut niitä, jotka ovat ihan hyvässä työssä, mutta jatkuvasti hakevat tai ainakin miettivät vaihtoa, koska on noloa tehdä rahansa jossain muualla kuin mihin koulu valmisti. Olen kuunnellut sellaisia, jotka eivät uskalla vaihtaa pois omalta alalta, vaikka joku muu houkuttaisi, koska sitten on luuseri kun ei ole enää omalla alalla. Vaihtaa saisi vain, jos ensin kouluttautuu eli virallisesti muuttaa sitä omaa alaa. Häh, miksi? Työssäkin oppii! Olen kuunnellut niitä, jotka eivät uskalla lähteä unelmien perään ulkomaille, koska oman alan uraputki Suomessa katkeaa. Sekä niitä, jotka kärsivät huonommuuden tunnetta, kun ulkomaille muuton jälkeen onkin kotirouva/-äiti/-mies eikä enää uraa tekevä oma-alailija. Ja niitä, joiden oman alan katkaisee työttömyys ja sitten on edessä kriisi, että kuka olen, mikä olen, olenko mitään, oma ala älä jätä!

Vuodatukseni pointti ei ole syyllistää ketään tai haukkua sinua, joka rakastat omaa alaasi. Pointti on yrittää muistuttaa, että kukaan ei ole ammattinimikkeensä eikä työpaikkansa, ei edes, vaikka työpaikka olisit sinä itse yksinyrittäjänä. Aina voi tehdä jotain muuta. Aina sisimmässä on muutakin kuin työ, ala, ura, koulutodistus. Aina omista reserveistä löytyy sellaisia taitoja ja kykyjä, joita ei tiennyt olevankaan, ennenkuin niitä pääsee kokeilemaan.

Jos suunnittelet ulkomaille muuttoa tai alanvaihtoa, mutta et ole tähän mennessä uskaltanut, koska se oma ala... oma ala my ass  nyt lanseerataan uusi käsite, asenteella haluatko beach bodyn eli rantakelpoisen vartalon? Mene vartaloinesi rannalle, tadaa, sinulla on rantakelpoinen vartalo! Sama koskekoon alaa. Mene alalle kuin alalle ja ala tehdä sitä. Tadaa, sinulla on oma ala!

ps. en edes tiedä, mikä englanniksi on "oma ala". Onko sille jotain termiä? Onko tämä puhtaasti suomalaisten päähänpinttymä?

In your face, ympyränmallinen oma ala!

9.12.2017

Kulissien takana: Perthin Suomi100 sekä ruisleipävinkki

Kesä on käynnistynyt Perthissä ja aivan yllättäen siitä syntyy joulutunnelma. Näköjään seitsemäs lähestyvä joulu Australiassa on vihdoin laukaissut vaistonvaraisen tunnistuksen: kuiva, kuuma tuuli iholla, kultaisena hehkuva kesäaurinko, hilpeänvärikkäät joulukoristeet, sekä hyväntuuliset ihmiset merenä kaupungilla ovat nykyään iskostuneet aivoihini joulun merkeiksi.

Tutut ympärillä puuhaavat joulusuunnitelmiaan ja useimmilla ne sisältävät perheen ja ystävien kutsumisen laajaksi joukoksi kotiin uima-altaan ja grilliruokien ympärille. Meidätkin kutsuttiin suomalaisen piirin joulunviettoon, mutta logististen ongelmien takia Madame E eli E:n jouluisin vieraileva äiti toivoi, että perhe kerääntyy hänen house sitting - taloonsa aatoksi. Madame E suunnittelee joulua monta kuukautta etukäteen ja koska juhlalla on hänelle niin iso merkitys, päätös on helppo; mikäpä siinä.

Tämä viikko on ilmeisesti ollut Suomessa juhlahumua täynnänsä itsenäisyyspäivän vuoksi. En edes aloita jupakasta alpakat vs uusnatsit, koska minunkin itsenäisyyspäivästäni kohtuuton pala kului somessa uusnatsisymppaajia vastaan väitellen. Sen sijaan tässäpä kulissientakaista vilkaisua, miten sujui Perthin Suomi100-juhla viime lauantaina.

Suomi-koulun hallitus päätti jo viime helmikuussa, että järjestäisimme juhlan, koska Perthissä ei ole Suomi-klubia tai muuta virallista tahoa, joka voisi järjestelyt ottaa kontolleen eikä niitä kukaan yksityishenkilö jaksaisi samassa mitassa vääntää. Hoidin ison osan järjestelyistä innostuksissani itsekseni, hallituksen jäseniltä ja opettajilta toki tukea ja apua saaden aina tarvittaessa.

Yhdistystä tarvittiin järjestelyjen taakse apurahan hakua varten. Saimmekin Suomi-Seuralta riittävästi avustusta, jotta pystyimme maksamaan juhlatilan vuokran ja pakollisen järjestyksenvalvojan. Näin juhlien lippuhinta saatiin pidettyä kurissa, jotta mahdollisimman moni pystyi osallistumaan lompakon paksuudesta tai ohuudesta huolimatta. Lisäksi meitä tuki Suomi-Australia-kauppakamari rahallisesti, ja yli kymmenen firmaa tuotelahjoituksin arpajaisiin.

Aitiopaikalla sijaitseva Cottesloe Beach Hotel valikoitui juhlapaikaksi, koska se oli tarjokkaista edullisin, upeasti aivan Intian Valtameren rannassa ja hyvien liikenneyhteyksien päässä. Valinta osui nappiin, koska kaikki vieraat kehuivat paikkaa ja nauttivat näkymistä ja tiloista, ja henkilökunta oli tavattoman avuliasta ja ystävällistä alusta lopppuun. Ainoa fiba paikassa oli kehnoksi osoittautunut äänentoistosysteemi, josta kohta lisää.

E ja minä ajoimme juhlapaikalle jo klo 13, leipomon kautta, josta haimme jälkkäriksi tarkoitetut kanelipullat. Aloitimme koristelun koulun kahden aktiivin kanssa. Itse juhla alkoi klo 15:30, mutta ehdimme hädin tuskin saada kaiken valmiiksi, eli kalusteet paikoilleen (tässä CBH:n henkilökunta tosin teki isoimman työn), arpajaisvoittopöydän ja joulukorttimyyntipöydän esille, valkoiset liinat ja siniset paperiliinat pöytiin, juhlakimput maljakoihin (ennakkoon askarreltuja paperikukkia sekä vihreää omilta takapihoilta), tervetulokahvit ja Fazerin siniset konvehdit esille, sekä Suomen lippu ja lippuviirit seinälle ja katonrajaan. Testasimme myös äänentoiston ja mikin: meillä oli laadittuna kattava musalista suomalaista uutta ja vanhaa musiikkia, sekä levyraati eli musavisa.

Juhla lähti elämään improvisaation puolelle kirjaimellisesti heti kättelystä, jota ei siis tapahtunut. Tarkoitus oli, että Suomen kunniakonsuli kättelee kaikki vieraat ovella, mutta vieraat alkoivat suomalaisen täsmällisinä saapua jo klo 15 ja melkein kaikki olivat jo sisällä kun itse konsuli saapui klo 15.40. Se siitä. Tervehdin itse ovella niin monta vierasta kuin ehdin muun säätämisen ohella. Onneksi nimilistan kanssa ei ollut ongelmia, eli kaikki lipun ostaneet olivat laatimallani listalla, enkä ollut jättänyt ketään vahingossa pois (tarkistin kolme kertaa).

Juhlapuheet alkoivat klo 16 ja sehän meni heti poskelleen, nimittäin mikistä loppui patteri kesken kunniakonsulin puheen. CBH hommasi meille äkkiä uudet patterit, mutta kunniakonsuli joutui pitämään suuren osan puheesta huutamalla. Seuraavaksi puhuva kanssajärjestäjä eli suomalaisen kirkon edustaja (Immanuel Lutheran Church Perth) jo kauhisteli odottaessaan vuoroaan, että joutuuko hänkin huutamaan lähes 170-päisen yleisön yli. Onneksi ei.

Toivottelin myös itse vieraat tervetulleeksi ja sitten päästiinkin kansallislauluihin. No. Tässä vaiheessa äänentoisto teki tenän, eli jostain syystä aiemmin testattu ja pelittänyt tietokoneyhteys kaiuttimiin ei suostunut toimimaan. Eikun itse kuoron nokaksi ja Maamme-lauluhan kajahtaa vaikka ilman säestystä. Sen sijaan Advance Australia Fair eli Australian kansallislaulu ei itseltäni luonnistu vielä ulkomuistista ja jouduin kuuluttamaan, että taitaa jäädä väliin. Kuuntelimme sen sijaan hienosti menneen suomikoululaisten lauluesityksen "Minun ystäväni on kuin villasukka", jota säesti yksi aikuisoppilaistamme kitaralla. Laulajina olivat koulun lapsioppilaat, aikuisoppilaat sekä opettajat.

Tässä vaiheessa yleisöstä ilmoittautui pelastava enkeli, kuorolaulua harrastava hollantilainen mies, joka lupautui toimimaan esilaulajana aussi-kansallislaululle. Eikun uusi yritys ja laulu ilmoille. Hyvin meni.

Seuraavaksi alkoi ruokailun säätö, joka myöhästyi, koska CBH hoiti samana päivänä kuusi isoa tapahtumaa ja heidän keittiönsä oli aivan ylityöllistetty. Lapsille oli tilattu lautasannokset ennakkoon, valinta neljästä vaihtoehdosta. Tarjoilijat tarvitsivat ohjeet, mikä lautanen menee minnekin, ja onneksi vanhemmat ja lapset muistivat itse hyvin, mitä olivat tilanneet jopa kuukautta aiemmin(!). Lasten ruokailu ilmeisesti onnistui pienestä säädöstä huolimatta hyvin, koska lautaset tyhjenivät eikä mutinoita kuulunut ainakaan minun korviini.

Aikuisten cocktail-palat sen sijaan näyttivät aluksi jäävän pyörimään vain kaksiosaisen juhlatilan takaosaan (baariin), eli tarjoilijat eivät tulleet tarjoilemaan juhlasaliin saakka ennenkuin erikseen pyysin. Tässä vaiheessa jahtasin erityisruokavaliovieraita, joita osallistui kuusi, ja jotka kaikki seikkailivat eri puolilla tilaa - tarjoilijoille piti näyttää, missä heidän "kohteensa" ovat. Tämän olisi voinut järjestää mielestäni fiksummin eli asettaa erityisruokavalioruuat jonnekin nurkkaan otettavaksi, mutta jostain syystä CBH toimi näin. Jouduin kuuluttamaan yhden erikoisruokailijan, koska tarjoilijat eivät pystyneet bongaamaan häntä ihmismerestä tuntomerkeilläni "vaalea nainen sinisessä pitkässä puvussa" - heitä oli palttiarallaa puolet vieraista!

Sitten olikin aika tajuta, että olin tehnyt pahan taktisen virheen juhlaohjelman suunnittelussa. Ohjelma jatkui kaksikielisellä kalevalateemaisella runoesityksellä, jonka piti Perthissä mainetta niittänyt runonlausuja, kirjoittaja ja akateemikko Sanna Peden. Koska juhlat olivat jo levinneet kahteen tilaan epämuodolliseksi, iloiseksi ja kovaääniseksi rupatteluksi, kesti noin viisi minuuttia mikkiin huutelua saada juhlakansan huomio, jotta Sannalle saatiin riittävä hiljaisuus esitykseen. CBH:n kaiuttimet eivät myöskään olleet parhaiten asetellut, koska ne kohdistivat ääntä vain tiettyihin kohtiin, mutteivät tasaisesti koko saliin. Olisi ehdottomasti kannattanut päästää Sanna lavalle heti laulujen jälkeen järjestäytyneesti. No, kaikesta oppii. Sannan esitys oli taattua laatua ja kaksikielisen, kaksikulttuurisen elämän mutkista runomuodossa voi lukea täältä (suomenkielinen teksti englanninkielisen jälkeen).

Ojasta allikkoon. Seuraava ohjelmanumero oli levyraati. Tadaa, nyt saatiin kokea äänentoiston täydellinen pettymys ja pelittämättömyys. Koska musiikki oli jo aiemmin temppuillut, CBH:n ystävällinen tapahtumaesimies oli proaktiivisesti, mutta totaalisen haitallisesti kytkenyt oman Ipodinsa kaiuttimiin tietokoneeni sijasta soittelemaan peruspoppia suomimusamme sijasta. Oma DJ:mme M oli  hätää kärsimässä, koska tietokone ei enää suostunut yhdistymään kaiuttimiin, kun yhteys oli kerran katkaistu.

Sähläsimme M:n kanssa tilannetta viitisen minuuttia, minä kipittäen tietokoneen ja puhujanpöntön väliä, nämä eivät tietenkään olleet vierekkäin, saati edes samassa huoneessa. Saimme musan vihdoin kuulumaan, mutta koska M:llä ja minulla ei ollut järkevää keinoa kommunikoida toistemme kanssa eri huoneisiin, visa osoittautui mahdottomuudeksi ja jouduimme Ö-mapittamaan sen lennosta.  Onneksi olin ennakoinut katastrofien varalle ja suunnitellut ekstrakysymyksiä seuraavaan ohjelmanumeroon, tietovisaan Australiasta ja Suomesta. Eikun kohti uusia pettymyksiä.

Tietovisa paljastui kuitenkin mukavaksi ja rullaavaksi ohjelmanumeroksi, johon osallistui noin puolet juhlakansasta. Puolet vietti aikaa kauempana baaritilassa ja parvekkeella upeassa säässä, juhlien, jutellen, kokoontumisesta yleisesti nauttien. Ilta huipentui suurarpajaisiin, joihin olimme saaneet odotuksista poiketen yli 20 upeaa palkintoa toivotun 10:n sijasta. Siitä kiitos sekä osallistuneille firmoille, että niille aktiivisille yksityishenkilöille, jotka joko lahjoittivat itse ostamiaan tuotteita tai kävivät metsästämässä tavaraa yrityksissä. Kaikki paitsi yksi viime hetken palkinto sisälsivät Fazerin suklaata: muuten tuotepaketeissa oli mm. lahjakortteja, Finlaysonin, Marimekon ja Iittalan tuotteita, sekä suomalaisia tai australialaisia herkkuja.

Itse pääsin aloittamaan juhlat rennommin vieraana puoli seitsemän aikaan ja viralliset pippalot jatkuivat kahdeksaan, jolloin tila piti tyhjentää. Jatkoille jäi parikymmentä innokasta ja CBH varasi meille pöydän alakerran erillisestä baarista. Tajusin jatkoilla, etten ollut syönyt koko päivänä kahta cocktail-palaa ja yhtä pullaa enempää, eli missasin kolme neljäsosaa tarjoiluista. Kun jatkoilijat jäivät vielä juhlimaan, kuskina ja uskollisena apukätyrinä toiminut E ja minä palasimme yläkertaan siivoamaan pois koristelut, omat tarjoilukulhomme ym. Kotimatkalle pääsimme puoli kymmenen maissa illalla.

Rehellisesti sanoen, vaikka nautinkin juhlan joka hetkestä, paras tuokio oli kotimatkan pysähdyksellä Mäkkärissä. Sudennälkäisenä, jalat muusina, ääni käheänä, mutta tietäen, että ansiostamme 165 vierasta sai viettää onnistuneen juhlapäivän, kelpasi meidän E:n kanssa onnitella toisiamme ja nauttia aivan rauhassa mehevät purilaiset!

Juhlakimppu. Logolliset kuvat Mika Thwaites 

Suomi100-juhlat, juhlatilan baariosan vipinää ja askartelemiemme joulukorttien myyntipöytä.

Virallinen juhlapotretti. 
Juhlasali järjestäjä-juontajan näkökulmasta.



Juhlakansaa.
Arpajaiset käynnissä, jännitystä ilmassa!

Juhlapaikalta oli upeat merimaisemat.

Kas tällaiset.

Suosittu juhlaparveke.

Sitten aivan muuta asiaa, pieni ulkosuomalaisvinkki ruisleivän nälkään. Helppo ja muheva ruisrieska (teen tätä lähes joka päivä).

1. Osta Ikeasta ruisleipäjauhoja - muutkin ruisjauhot käyvät.

2. Sekoita kulhossa n. 2.5 dl ruisjauhoja ja 0.5 dl kaurahiutaleita. Lisää pari rkl ruokaöljyä, maun mukaan suolaa ja 0.5-1 dl vettä (kaada vähitellen ja sekoita, kunnes sinulla on löysää puuroa).

3. Säädä uuni 40C asteeseen ja laita kulho uuniin. Käännä uuni pois päältä kun lämpö on saavutettu ja jätä kulho uuniin yön yli. Jo puoli tuntia nostatusta antaa hapanta makua, mutta yön yli hapatus tekee leivästä aidompaa ja ilmavampaa.

4. Kaada taikina pellille ja muotoile siitä kastellun lusikan avulla n. 1cm paksu lätty.

5. Paista 180C asteessa 15-20min.

6. Nauti heti tuoreeltaan!

Osta jauhot ja tee puuro.

Nostata uunissa ja tirauta kyynel pian valmistuvan herkullisen ruisleivän ilosta.

Ihaile muhevaksi noussutta taikinaa, muista käyttää ainoastaan suomiteemaisia patalappujasi.

Valmista rieskaa, omnomnom. Ihanaa juuston kanssa.

6.12.2017

Itsenäinen ja/vai irrallinen?

Hyvää Suomen 100-vuotissyntymäpäivää! Katselin juuri hienon videon sadan lipun nostosta salkoon Helsingin kauppatorilla ja varmaan vilkaisen juhlintaa Yle Areenalta, kun aika koittaa.

Mistä kirjoittaa itsenäisyyspäivänä? Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Ikävä kyllä tämä teema ei lainkaan inspiroi. Ei siksi, ettenkö arvosta Suomea tai juhlaa. Vaan siksi, että joka kolumni, artikkeli ja blogi sekä Suomessa että ulkomailla tuppaa nyt olemaan samaa teemaa täynnä. Onko minulla sellaista sanottavaa, jota ei olisi vielä sanottu? Vapaus, oma kieli, puhdas luonto, koulutus, jokamiehenoikeudet... tuskin on sellaista suomalaista, ulko- tai sisäsellaista, joka ei noita ja monia muita hienoja asioita haluaisi mainita.

Samaten olen tässä blogissa jo moneen otteeseen käynyt läpi, miltä Suomi näyttää ulkosuomalaisen tai ulkomaalaisen silmin, mitä asioita Suomesta kaipaan ja en kaipaa, tai koenko itse olevani enemmän suomalainen vai aussi. Eli tästäkään aiheesta ei ainakaan tänään irtoa mitään hedelmällistä. Otetaan siis "vastakkainen" näkökulma:

Millaista on olla maailmanlaajuisen imperiumin (vaikkain menneen sellaisen) osa, pienen itsenäisyyttään vaalivan maan kansalaisuuden sijasta?

Australia on oma itsenäinen maansa toki sikäli, että täällä on omat lait, eduskunta, hallitus ja pääministeri. Kuitenkin nimellisesti Australia yhä on Iso-Britannian alainen ja ylintä (seremoniallista) päätäntävaltaa käyttää kuningatar Elizabethin edustaja eli kenraalikuvernööri. Lisäksi jokaisella osavaltiolla on oma monarkin sijainen eli kuvernööri. Kenraalikuvernööri nimittää tuomarit, ministerit ja diplomaatit, hyväksyy lait jotka eduskunta laatii, ja on Australian Puolustusvoimien ylin komentaja.

Kenraalikuvernööri vaikuttaa päivänpolitiikkaan ja käytännön hallitustyöhön vain harvoin. Löysin pikaisella googlauksella ainoastaan kolme tapausta: vuonna 1975 kenraalikuvernööri erotti silloisen pääministerin, ja on kahdesti vahingossa hyväksynyt lain, jolla ei ollut senaatin hyväksyntää eli ei voinut tulla voimaan (ko. laki kumottiin saman tien). Muutoin kenraalikuvernööri toimii pitkälti kuten kuninkaalliset, eli edustaa maata arvotilaisuuksissa ja diplomaattisissa piireissä.

Kenraalikuvernööriin kuten kuvernööreihinkin pätee kuninkaallisten protokolla, eli heitä puhutellaan "teidän erinomaisuutenne" (your excellency), tai kaikkein mieluiten ei puhutella suoraan lainkaan vaan puhutaan ylimyksen avustajalle eli Aide-de-Campille. "Tapasin" Länsi-Australian kuvernöörin viikko sitten konferenssissa - eli näin hänet ja tervehdin nyökkäyksen verran - ja ne varmistuksen varmistukset ja pokkuroinnit jotka tarvitaan kuvernöörin vierailulle antavat hieman kaikuja siitä, millaista on järjestää mitään tilaisuuksia, joihin osallistuu kuninkaallisia.

Australiassa on jonkin verran tasavaltalaisliikehdintää, mutta erittäin maltillisesti. Toisaalta aussit eivät tahdo olla Iso-Britannian jatke eivätkä sellaisia koe olevansa - aussit esimerkiksi joutuvat ihan normaalisti anomaan viisumin päästäkseen Iso-Britanniaan ja samoin britit joutuvat anomaan viisumin päästäkseen Australiaan. Toisaalta mitään äänekästä kuninkaallisten dissauskerhoa Australiassa ei ole, eikä virallinen, lopullinen ero emämaasta ole yhdenkään tämän hetken poliitikon aktiivisella prioriteettilistalla. 

Australia kuuluu britti-imperiumin jäänteenä syntyneeseen Commonwealthiin eli Kansainyhteisöön, jonka muodostavat 54 maata (ml. Kanada ja Uusi-Seelanti) sekä 12 territoriota (mm. Gibraltar). Elizabeth II on laillinen ylin hallitsija kahdessatoista valtiossa. Kansainyhteisön maat eivät vaikuta suoraan toistensa politiikkaan tai tee suoranaista poliittista yhteistyötä, mutta kyllä käytännön tasolla joitain tiiviitäkin yhteyksiä on. Australia esimerkiksi rahoittaa yhteistyö- ja kehitysohjelmia Tyynellämerellä Commonwealthin saarivaltioissa. Tosin Uusi-Seelanti on asiassa vielä aktiivisempi: Uuteen-Seelantiin esimerkiksi pystyy anomaan pysyvää oleskelulupaa sillä perusteella, että on Tyynenmeren saarilta kotoisin. Tätä väylää ei Australiassa ole.

Vaikka opiskelin yliopistossa historiaa, olen vasta Australiaan muutettuani tajunnut kouriintuntuvasti maailman siirtomaavaltakehityksen: miten menneet imperiumit ja valtapyrkimykset ovat vaikuttaneet useimpiin maailman maihin niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta on kätevää, että monissa kolkissa puhutaan samaa kieltä - englanti ja ranska ovat hyvät esimerkit maailmaa valloittaneista kielistä Karibialta Tyynellemerelle - , toisaalta siirtomaavalta lähes tuhosi useimmat alkuperäiskulttuurit ja kielet, puhumattakaan alkuperäiskansojen fyysisestä tuhoamisesta.

Toisaalta, johonkin omaa maataan laajempaan piiriin kuuluminen avaa maailmaa ihan eri tavalla. Juuri äskettäin Suomessa uutisoitiin, että Norjassa olisi vaikka millä mitalla töitä, mutta suomalaiset eivät jostain syystä sinne hakeudu. Itse arvelen tämän johtuvan vaikeaksi koetusta norjan kielestä, kalliiksi ajatellusta hintatasosta ja ehkä yleisestä arastelusta siitä, miten ulkomailla pärjää. Vertailun vuoksi esimerkiksi ranskalaiset aktiivisesti matkustelevat ja jopa muuttavat Karibialle, Mauritiukselle ja Ranskan Polynesiaan, koska tietävät, että näissä entisissä siirtomaissa pärjää omalla kielellä ja monet tavat ja hallintosysteemikin ovat tuttuja. Samaten aussit muuttavat Iso-Britanniaan, Kanadaan ja Uuteen-Seelantiin rutiininomaisesti töiden ja seikkailun perässä, sekä toisinpäin.

En ennen Australiaan muuttoa kokenut mitään yhteyttä esimerkiksi Singaporen, Etelä-Afrikan ja Intian kanssa, nyt tilanne on toinen. Kaikista näistä Kansainyhteisön maista muutetaan Perthiin aktiivisesti joko opiskelemaan tai pysyvästi. Kaikissa em. maissa puhutaan (tai on historiallisesti puhuttu) englantia yhtenä virallisena kielenä, joten maahan asettuminen on huomattavasti helpompaa kuin ei-natiiveille puhujille. Perthissä ei pysty elämään altistumatta eri kansallisuuksille, kielille, kulttuureille ja tavoille - paitsi tietenkin jos eristäytyy aivan täysin jonnekin lava-auton nurkkaan mutisemaan, miten "Australia on jo täynnä, painu takaisin", mitä sitäkin tapahtuu.

Täältä kuvainnollisen ihmismeren keskeltä katsoen Suomi näyttäytyy jopa hieman eristyneenä saarekkeena: puhutaan omaa erikoista kieltä, jota muiden on vaikea oppia, halutaan tiukasti pitää kiinni omista tavoista ja osa porukasta haluaisi jopa lyödä rajat lukkoon ja heittää avaimen Itämereen. Tiettyyn mittaan saakka tämä on ymmärrettävää. Suomalaisia kuitenkin on alle 1% maailman väestöstä ja on siten vähemmistö sekä Pohjoismaissa, Euroopassa että koko pallolla. Toisaalta kaikki menestys pohjautuu tiimityöhön ja muiden tukeen, eikä modernissa maailmassa pärjää kääntämällä selkä muille maille ja kansallisuuksille.

Entistäkin parempaa seuraavaa vuosisataa, menestyksekästä kansainvälistä yhteistyötä ja onnellista huomista Suomelle toivottaen!

 Alla kuvia Perthin Suomi100-juhlista, joista kirjoitan erikseen.

Onnea Suomi! Kuva (c) Kinuskikissa. Kuva vain kuvitustarkoituksiin, näin hienoa kakkua ei juhlissa nähty. Sen sijaan söimme kanelipullia jälkiruuaksi.
Koristelimme Perthin Suomi100-juhlat askarteluin, vapaaehtoisvoimin.

Virallinen juhlapotretti.

Järjestäjä-juontajan näkökulma Perthin Suomi100-juhliin.

Juhlakansaa.

Kansainyhteisön maat. Enpä tätä laajuutta ollut ennen ajatellut.