30.11.2011

Kenen maa?

Seuraa avautumista aiheesta, josta olen aikonut kirjoittaa jo pitkään: maahanmuutosta.

Koin eilen pienoisen shokin nähdessäni työpaikan ikkunasta, miten Perthin keskustan yksi pääkatu St Georges Tc täyttyi mielenosoittajista - local jobs for local people eli täkäläiset työt täkäläisille. Huutava, meluava, rummuttava ja pillejä vislaava tuhatpäinen joukko kantoi mm. kylttejä, joissa luki Out They Go eli He lähtevät. Joka toisella oli sininen etelänristilippu, ja tämä minun silmissäni nationalistiselta näyttävä lippu sai joukkion näyttämään paljon pahaenteisemmältä kuin olikaan. Etelän risti on tähtikuvio täällä eteläisellä pallonpuoliskolla, ja kuvio on Australian lipussa. Tähtikuvio on myös enemmän tai vähemmän avoimesti nationalistisymboli, täkäläisten persujen tai sanotaanko perus-australialaisittain ajattelevien tunnus. Joskus näkee autojen takaikkunoissa tarroja, joissa on tähtikuvio ja teksti: F*ck off, we're full eli Painupa sinne äitisi synnytyskanavaan, täällä on jo täyttä. Vaikka voisin yrittää ymmärtää maahan virtaaviin (etenkin laittomasti yrittäviin) siirtolaisiin turhautuvia, mahdollisesti itse töitä vailla olevia jeppejä, en sitä tee. En vain kerta kaikkiaan voi käsittää, että miten tähän koko Euroopan mantereen kokoiseen maahan ei eräiden mielestä mahdu kuin neljä kertaa Suomen väkiluku? Juupati juu. Koko WA:n osavaltiossa on pikkuista päälle kaksi miljoonaa asukasta, ja alueella on kokoa jonkun parin Saksan verran. Tekosyyksi ei kelpaa, että iso osa tästä mantereesta on aavikkoa. Vapaata rantaviivaa riittää kyllä, kun vähän järjestellään, mietitään ja ollaan sovussa.

Australian lähes katkeamaton talouskasvu toisesta maailmansodasta saakka on puhtaasti maahanmuuton ansiota. On saatu jatkuva virta innokkaita, motivoituneita, kekseliäitä ja yritteliäitä, parempaa elämää rakentavia ihmisiä yhtä aikaa samaan paikkaan. Ei täällä vain riitä töille tekijöitä, jos mannerta asuttavat a) pelkästään aboriginaalit [joilla sentään olisi jotain oikeutta huutaa menkää sinne mistä tulitte] tai b) niiden 1800-luvulla maahan purjehtineiden tai kahleissa tuotujen enkkujen, irkkujen ja skottien jälkeläiset, joita koko mantereella on arvatenkin kymmenisen miljoonaa. Loppujen juuret ovat jossain muualla Euroopassa, Amerikoissa, Afrikassa tai Aasiassa. Olen maininnut tämän aiemminkin, mutta esimerkiksi omalla työpaikallani on tälläkin hetkellä kahdeksan avointa paikkaa, joista osaa on mainostettu jo kaksi kierrosta, mutta päteviä eli korkeakoulutettuja hakijoita ei vain löydy. Ja uskokaa pois, ei se mikään rakettitiedevirasto ole, kun taide- ja historia-aineisiin erikoistunut filosofian maisteri käy lakiin, kirjanpitoon ja insinööritaitoihin liittyvä raportteja analysoimaan.

Pitää tarkentaa, että etelänristiliput eivät olleet viharyhmätunnuksia, vaan ammattiliittojen logolippuja, ja lakkoilijat olivat ammattiliittolaisia, jotka vaativat erityisesti kaivosalan hyväpalkkaisia töitä ensisjaisesti paikallisille peruskoulunsa päättäville nuorille, ja vasta toissijaisesti ulkomaalaisille. Osa yrityksistä kun on tuonut maahan matalapalkkaisia aasialaisia, joiden viisumit on enemmän tai vähemmän kieroillen junailtu. Huonoon asemaan joutuvien ulkolaistyöntekijöiden riistoa en tietenkään kannata. Riistolla ratsastaminen on kuitenkin osalle vastustajista mainio keppihevonen vaatia maahanmuuton lakkauttamista. Unionistit myös vaativat, että yritysten tulisi viisumisponsoroinnin sijasta käyttää rahat paikallisen nuorison kouluttamiseen vastaaviin tehtäviin. Paperilla aivan loistava idea, mutta kun yksi viisumi pätevälle ulkolaistaustaiselle geologille tai insinöörille maksaa yritykselle viitisensataa dollaria ja yhden osaamattoman henkilön kouluttaminen yhtään mihinkään erityistaitoon vähintään kymmen- ellei satakertaisesti, onko vaatimus realistinen? Tosin moni täkäläisistäkin tyrmää nämä koulutusvaatimukset, sillä kaikki muutkin joutuvat hankkimaan pätevyydet ja tutkinnot ihan omalla rahalla ja ajalla ennen työuran alkua, eivät töissä, työajalla, työnantajan kustantamina.

Vaikka ymmärrän varsin hyvin ajattelutavan, että ensin omat asiat kuntoon ja sitten vasta muiden - eli ensin kaikki omassa maassa töihin, ja vasta sitten muualta tulleita vastaanottamaan - vaatimus ei aina ole siltään toteuttamiskelpoinen. Ihmiset eivät ole palapelin paloja, joista jokainen käy johonkin ennaltamäärättyyn koloon automaattisesti. Toisille olisi enemmänkin koloja, toisille ei ehkä yhtäkään. Se ei kuitenkaan ole muualtatulevien syy. Erityisesti tekee mieli hyppiä seinille aina, kun maahanmuuton kieltämisen perusteluksi esitetään: pysyköön jokainen siellä, mihin syntyi. Milloin maailmanhistoriassa oli se vaihe, kun näin on tosiaan tapahtunut? Ihmislajin edustajat ovat vaellelleet pitkin poikin palloa viimeiset 200 000 vuotta (eli niin kauan kuin homo sapiensin lasketaan olleen olemassa). Asuisimme kaikki yhä Afrikan hautavajoamassa, jos näin ei olisi.

Nykyiset Euroopan valtiot ja niiden rajat ovat enimmäkseen perua 1800-luvun alusta ja Napoleonin sodista, ja muokkautuneet tarkemmin paikoilleen toisen maailmansodan rauhansopimusten allekirjoituksilla. Sitä ennen elettiin ruhtinaskunnissa, kreivikunnissa, milloin missäkin kartanonherrakunnissa, ja maksettiin veroja sille herralle, joka sinä vuonna oli maat omissa sodissaan valloittanut. Koko kansallisvaltiokäsitys on vasta parinsadan vuoden ikäinen - eli se meille itsestäänselvä ajatus, että samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat olkoot yhtä ja samaa kansaa ja maata. Ei tämä nykyäänkään täysin kivutta suju, kun suurimmassa osassa maailman valtioita elää useita eri kieliryhmiä, ihan ilman niitä ns. ylimääräisiä maahanmuuttajiakin. Itse ajattelen, että kansallisvaltioihin ja maan rajoihin vetoaminen on luokkayhteiskunnan jatke - siinä luokassa (maassa) pysyt, johon synnyit. Ja jos synnyit huonompaan kuin minä, se on voi voi. Luojan tahto ja niin pois päin. Samaa fraasia ne aateliset ja muut yläluokat ovat ammoisista ajoista käyttäneet meihin vähemmän siniverisiin, kun ovat yrittäneet pitää poissa omista piireistään ja etenkin itselleen varattujen etujen piiristä.

Minusta jokaisella on yhtä suuri oikeus yrittää rakentaa itselleen parempaa elämää. Tämä ei tarkoita, että kuka tahansa saisi vaeltaa minne tahansa ilman mitään rajoituksia, tai hyväksikäyttää toisten hyväntahtoisuutta, kyllä sääntelyä tarvitaan. Läheskään kaikki eivät päätä lähtemisestään oma-aloitteisesti, vaan pakotetaan siihen sotien, luonnonmullistusten tai talouskurimusten paineessa. Jokaisella pitäisi olla myös oikeus pysyä omalla kotiseudullaan, ja sen eteen on tehtävä töitä, että pakkolähtemisiä ei tarvitsisi sietää. Kuitenkaan en jaksa ymmärtää, että näihin harvaan asuttuihin erämaihin kuten Suomeen tai Australiaan ei muka mahtuisi. Ja jos mahtumisesta tälle pallolle kiistellään, niin ensi sijassa saisi lakkauttaa kaikista uskonnoista ne pykälät, jotka vaativat olemaan käyttämättä perhesuunnittelua eli ehkäisyä. Harvassa ovat niin tekopyhät asiat, kuin länsimaiset uskonnolliset avustusjärjestöt valistamassa köyhiä ja lukutaidottomia afrikkalaisia ja intialaisia ehkäisyttömyyden autuudesta - ja samojen järjestöjen omat kotimaat huutamassa kurkku suorana EI tarvii tänne tulla, kun köyhät maat tulvivat yli.
Kuka saa tätä lippua heiluttaa? Kuva Google-kuvahaulla.

28.11.2011

Minä sydän Perth

Olen huomannut, että minua ärsyttää, jos joku ei pidä Perthistä. Tämä ei johdu siitä, että Perth olisi minusta ihanin tai oikeastaan edes top kympissä kaikista vierailemistani kaupungeista. Eikä edes siitä, ettenkö itse näkisi niitä tylsiä tai rumia puolia, joita tässäkin kaupungissa on.

Ehkä se johtuu siitä, että aina sitä jossain nahan alla loukkaantuu, jos joku tuttu tai vieras arvostelee sinun kotipaikkaasi. Ja se johtuu siitä, että minua lievästi ärsyttää myös Brisbane-, Melbourne-ja Sydney-hypetys. Kun ne ovat niiiin paljon kaupunkimaisempia ja menevämpiä, eläväisempiä ja viihtyisämpiä oikeiden ihmisten kaupunkeja kuin Perth!

Perthissä tyypillisesti enintään pyörähdetään pikaisesti working holiday-viisumilla maahan tullessa, ja jatketaan loppuvuodeksi surffaamaan ja sitä oikeaa elämää elämään itärannikolle, sivistyksen pariin. Sen toki myönnän tähän väliin, että asenne voinee muuttua siinä vaiheessa, kun itse näissä urbaanin elämän kimmeltävissä helmissä pääsen käymään - itsehän emme ole vielä itärannikolle asti ehtineet edes kylään. Eli blogipostaus voi tulevaisuudessa olla tyyppiä: miten olinkin näin sokea, enkä huomannut kaikkia näitä elämän etuja täällä idässä!

Mutta aivan enimmäkseen ärtymyspistelyn syy on siinä, että näin kainuulais-itäsuomalaisena saa aina Suomessakin selitellä, että kyllä vain, Kajaani on ihan oikea kaupunki, on siellä jopa 30 000 asukasta. Rokualla on ihanimmat hiekkarannat, hiljaisenkauniit jäkäläkankaat ja Oulujärvi lempeä. Ja Kuopio toden totta on isompi kuin Kajaani, Kuopiossa on lähes satatuhatta asukasta! Kuopiossa on vilkasta kesä- ja yöelämää ja tasokas yliopistokin, ei pelkkää kalakukon mussutusta ja villakalsarin myyntiä hyytävällä keskustorilla (kuten Hesari jokunen vuosi sitten suureksi raivokseni lehtiaukeamallaan kuvan kera esitteli). Ja Joensuu on oikeasti kaunis kaupunki nimensä mukaisesti joen varrella, upeita historiallisia rakennuksia keskustassa ja kodikkaita kahviloita, vehreitä puistopuita - ei pelkästään skinejä pieksämässä rikki kebab-putiikkien ikkunoita.

Tuntuu, että olen aina päätynyt jamaan, jossa niitä huomaamiaan pieniä viihtyisiä kodikkaita luonnonkauniita arkisella tavalla viehättäviä asioita saa puolustella sille suurelle maailmalle ja joillekin helsinkiläis-sydneyläisille, jotka eivät ole omasta kotipaikastasi koskaan kuulleetkaan ainakaan positiivisessa valossa. Rakas Perth, minä en sinua hylkää vaan seison vaikka yksin rintamassa ja julistan, että minä viihdyn täällä!

Olen aina luullut, että olen cityihmisiä, cityllä tarkoittaen New Yorkia. Eli että viihtyisin parhaiten välkkyvissä valoissa, menevässä työssä ura nousukiidossa, kiireisessä bisnesarjessa jakkupuku päällä kahviloissa ravaten, pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa asuen. No pidän toki aktiivisesta työstä, jossa tapahtuu jotain edistystä loputtoman samojen papereiden pyörittelyn sijasta, ja pidän kahviloista, ja pidän jakkupuvuistakin. Tornitaloja pitää ehdottomasti olla, eihän se muuten ole city. Mutta näköjään ihan eniten pidän tällaisesta melkein-citystä.

Perth on riittävän iso, jotta täällä riittää valikoimaa ja vaihtoehtoja ruokapaikan, juomapaikan, kahvipaikan tai menopaikan suhteen (vaikka ne sydneymelbournelaiset ovatkin tästä eri mieltä). Täällä on vilkasta kulttuurielämää, jos vain viitsii etsiä. On pari ammattiteatteria, museoita ja gallerioita, on bändejä ja keikkoja, ja etenkin on pieniä käsityöläis- ja designputiikkeja lähes jokaisen vanhemman ja boheemimman suburbian keskusta täynnänsä - näillä tarkoitan mm. Subiacoa, West Leedervilleä, Mount Lawley'a ja Northbridgeä nyt ensin alkuun. Mutta tunnelma on kuitenkin kuin pikkukaupungista. Kiireetön, pingottamaton, rehellinen, jopa vähän juntti.

Kadulla ei ole niin justiinsa, mitä sattuu olemaan päällä (tai sitten en vain ole ihan kärryillä viimeisimmässä muodissa, joka koostuu erilaisista ruskeansävyisistä räteistä, mm. eilen näin pääaukolla rei'itetyn ja kulmista solmitun nenänliinan näköisen topin teinitytöllä). Ihmisiä kiinnostaa enemmän iltapäiväksi rannalle ehtiminen kuin jonkun projektin äääääärettömän tiukka deadline juuri tänään klo 16.05. Kaipa sellaisiakin tärkeitä henkilöitä täälläkin asuu, joiden elämä sekoaa, jos kello onkin 16.06 kun viimeinen raportti meilataan eteenpäin. Onneksi ne henkilöt eivät ole meillä töissä :) Saati sitten ne, jotka vaativat, että joka päivä tehdään ylitöitä tunti tai kaksi, uutterimmat toki kolme.

Perthissä on paikoin rumaa, myönnän. Rannan Esplanade-puistoa hieman pilaa, että sitä reunustaa melkein pelkästään 1970-lukuisia elementtitornitaloja. St Georges Terracella, pääbisneskadulla, on sulassa sovussa lasi- ja teräspilvenpiirtäjiä, muutama parisataa vuotta vanha kirkko tai hallintorakennus, sekä niitä hiekanruskeita betonikuutioita 1960-70-luvuilta. Väri sentään pirteästi hiekkapuhallettu hiekanruskea, eikä likaisenraitainen betoninharmaa, kuten Suomessa tavallisimmin. Osa asuinalueista on päässyt ränsistymään ja rähjäisiksi.

Kuitenkin Perthissä on myös kauniita paikkoja ja näkymiä, etenkin, jos harrastaa paikkabongailua kuten minä. Kurkistus kujalle, valokuva suoraan ylöspäin, siellähän roikkuu yllättäen Public Art - eli Julkista taidetta -ympäristönpiristysohjelmaan kuuluva reikäpellistä tehty "kattokruunu", kapealla kujalla kahden vaijerin väliin viritettynä taivasalla. Kaupungille on oivaltavasti ja hauskasti "piilotettu" patsaita, eli esimerkiksi historiallisia merkkihenkilöitä kävelemään kadulla tai viittomaan sisään rakennukseen.

Upein näköala levittäytyy tietenkin Swan Riverin ja Perthin pilvenpiirtäjäkeskustan yli King's Parkin puistokukkulalta katsottaessa. Erityisesti pidän Northbridgestä puistoineen ja pubeineen, pizzerioineen ja nupukivikatuineen. Pienehkö mutta viihtyisä, vesikasvein koristeltu vesialtaikko kivisine istumapenkkeineen pääkirjaston ja museon kulmalla virkistää mieltä ja jalkoja, jos kehtaa ohimennen uitella. Oheisesta linkistä suppea katsaus muutamiin kaupungin patsaisiin:
http://www.publicartaroundtheworld.com/Public_Art_in_Perth.html

Ps. Minulle saa milloin vain lähettää Perthin promotoimisstipendin, mieluummin rahana kuin kunniakirjana.
Lasia ja terästä, pikkukylät tulee perästä. Tämän tornitalon salaisista uumenista löytyy lähin ruokakauppani, keskustan Woolworths.
Historian arvokkuutta uhkuva kirkko sopusoinnussa 1970-luvun betonielementtitalon kanssa. Kirkon takaa, vierestä ja osin altakin kulkee yksi keskustan monista kauppakäytävistä.
Public Art-kohde, kaupunkitaidetta kujalla. Seinässä on värikäs maalaus ja kaiken yllä  reikäpelti-kattokruunut.

27.11.2011

Tuttuja vai vieraita tapoja

Olen pohdiskellut, että kun nyt kerran vieraassa maassa asun, niin pitäisi huomata kulttuurieroja ja aussien tapoja, joita ei suomalainen ymmärrä. Eksoottisemmissa maissa matkailevat ja asuvat tutut ja tuntemattomat bloggaajat ja kolumnistit kirjoittavat kiehtovia huomioita maan tavoista, kulttuurista, uskonnosta ja kielestä. On pakko kuitenkin todeta, että täkäläinen meininki ei radikaalisti suomalaisesta poikkea.

Ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä ja heihin tutustuu nopeammin sen verran, että voi esimerkiksi kahvilla käydä yhdessä. Kuitenkaan ainakaan perthiläiset eivät ole mitenkään hyperpuheliasta sakkia ja muunmuassa keskustan päärautatieasemalla usein havahdun siihen, miten hiljaista siellä on, vaikka tila on täynnä populaa. Ihmiset juttelevat kyllä, mutta matalalla äänellä, meluamista ja turhaa äänen korottamista välttäen. Myöskään small talk ei ole täkäläisille mikään läpihuutojuttu, sillä usein tuntuu, että itse olen se aloitteentekijä ja jutunjatkaja, kun esimerkiksi kohtaan työkavereita kahvihuoneessa aamuisin. Ei täällä mitään tuppisuita olla, mutta ei myöskään amerikkalaiseen tai espanjalaiseen tyyliin vuolaita ja pidäkkeettömiä. Jos asteikolla ykkösestä kymmeneen stereotyyppiset suomalaiset (ja japanilaiset) ovat siellä ykkösessä ja amerikkalaiset kympissä mutkattomuus- ja jutustelumittarilla, perthiläiset ovat ehkä henkilöstä riippuen pykälissä 4-6. Tavallaan mukavaa, kun kukaan ei tunkeile eikä ole väärällä tavalla yltiötuttavallinen. Silti huomaan ihan aavistuksen pettyväni, kun täälläkin ihmiset istuvat bussissa vain niille penkeille, joiden toisella istuimella ei vielä istu ketään, ja tuijottelevat ikkunasta ulos koko matkan. Tosin on kyllä todettava, että jos jostain syystä jollekulle jotain sanoo, aina saa myös vastauksen ja ehkäpä mutaman lauseen verran jutustelua, yleensä hymyn kera. Eli tuntemattomille juttelevaa ei täällä pidetä outona tai älykääpiönä, kuten usein Suomessa tuntuu.

Tästä saa nyt helposti kuvan, että täkäläiset olisivat epäsosiaalisia. Ei suinkaan. Kun ihmisiin tutustuu, juttua yleensä riittää ja mukaan pyydetään vaikka minne, eli ns. piireihin kyllä otetaan, kun vain se ensijää aluksi murtuu. Eräs piirre, mikä taatusti tarttuu täällä, on nimien toistelu toiselle puhuttaessa. Mitään tervehdystä ei aloiteta ilman toisen nimen sanomista. Tämä on sikäli tukala tapa, että en vieläkään tiedä ihan varmaksi kaikkien 50 työkaverini nimeä tai ainakaan en sitä juuri sillä hetkellä muista, kun toisessa päässä kerrosta sijaitsevan osaston heppu, jonka olen nähnyt kahdesti aiemmin, kävelee pöytäni ohi ja huikkaa good morning Anu. Viime viikolla sattui kömpelö hetki, kun olin menossa työpaikan joogaan ja pukuhuoneisiin vievän käytävän mutkassa melkein törmäsin virastomme toimitusjohtajaan eli isoimpaan pomoon, mitä löytyy. Hän tietysti välittömästi tervehti minua nimeltä, mutta itse en saanut vastattua yhtään mitään, kun en ollut odottanut näkeväni häntä- auoin vain ääneti suutani. En ole mitenkään auktoriteettipelkoinen tai häkelly pomoetiketeistä (eli minä pieni mutteri virkakoneistossa en osaa edes puhutella Suurta Johtajaa), mutta kyseisen CEO:n kanssa jutellessa olen tähän saakka joka kerta möhlinyt jotenkin (sanonut jotain typerää/kieliopillisesti käsittämätöntä/sisällöltään vaikeaselkoista/huonon vitsin), ja siitä lie kehittynyt joku kierre ja paine, etten osaa hänen suhteensa olla ihmisiksi. No, pieniä ovat tällaiset murheet onneksi.

Ehkä yksi piirre poikkeaa selvästi suomalaisista tavoista ja se on ns. hyvän maun rajojen noudattaminen kaikissa työpaikkakeskusteluissa ja vitseissä, aina. Täällä ei kertakaikkiaan katsota hyvällä, jos joku erehtyy laukomaan vitsejä a) jostain etnisestä ryhmästä, b) seksuaalivähemmistöistä, c) naisista / miehistä jotenkin alentuvaan sävyyn, d) mistään, joka voisi loukata jotain ryhmää, vaikkapa uskontokuntaa. Toki sitä en tiedä, mitä ihmiset kotonaan juttelevat, tai onko juttujen sävy jotenkin ronskimpi ja rankempi muualla kuin valkokaulustyöpaikoissa. On omallakin työpaikallani muutamia henkilöitä, joiden huumorintaju on sen verran mustempi, että käytävällä saattaa kuulla vaikka seuraavaa - huumorilla tarkoitettuna tietenkin: "jos teet tässä projektissa virheen, sinua sietää läimiä sanomalehdellä pitkin korvia". Ero suomalaisiin vitseihin on kuitenkin siinä, että teksti ei mene näin: "jos teet tässä projektissa virheen, on todistettu, että naisen logiikalla ei näissä hommissa pärjää". En väitä, että joillain suomalaisista työpaikoistani satunnaisesti kuullut todella ronskit ja alatyyliset vitsit ja huulenheitot olisivat joku yleinen maan käytäntö, mutta kyllä täällä vältellään viimeiseen asti esimerkiksi minkään sovinistiseksi tulkittavan sanomista. Myös kaikki koskettelu - eli siis olalle taputtelu tai muu vastaava harmiton - on kaikenkaikkiaan pannassa, ettei mitään häirinnäksi koettavaa ilmenisi. Tasa-arvoon, käytöskoodeihin sekä eettisiin sääntöihin työpaikoilla uskotaan ja niitä noudatetaan. Mainittakoon, että allekirjoittaneen kuva päätyi koristamaan uusittua versiota oman työpaikkamme Code of Conductista eli eettisistä ohjeista - itse en tätä kunniaa vaatinut enkä edes asiasta tiennyt ennen muiden vinkkausta. Olin näköjään deletoinut kiireessä sen sähköpostin, jossa kysyttiin lupaani käyttää henkilöstökuvauksissa napattua otosta tämän ohje-esitteen kuvituskuvana. Siellä naamatauluni nyt kuitenkin komeilee, kultaisen käytöksen aapisessa.
Oudoista tavoista puheenollen. Tänään satuin näkemään osan jouluparaatista, jossa vihreisiin tonttupukuihin pukeutuneet puujalkakävelijät marssivat soittokunnan rinnalla. Perässä ajoi kuorma-auto, jonka kyydissä oli Petteri Punakuono-pukuinen heppu, selässä iso propelli. Kaiken edellä tanssi oheisia valkoisia kengurupukuisia, joiden selässä ilmeisesti suihkumoottorit.

25.11.2011

Myrkkyä matkaan

Lyhyt mutta tärkeä välimuistutus. Kun tulette tänne syystä tai toisesta, niin hankkikaa majapaikkaan ensi tilassa pullo Morteinia (sitä kyllä saattaa olla talon puolesta esimerkiksi motellihuoneissa odottamassa). Ötökkämyrkkyä, jota spreijataan suoraan inhaan möngeksijään tai lepattavaan inisijään.

Perthissä ON kiitettävä määrä hyönteisiä, jotka tunkevat sisälle. Harmittomasta, mutta ärsyttävästä päästä ovat kärpäset ja koiperhoset. Kärpäset työntyvät suoraan silmiin ja suuhun, ja mikäli silmiä peittävät silmälasit tai aurinkolasit, kärpäset kyllä osaavat livahtaa sankojen välistä linssin sisäpuolelle haikailemansa silmämunan tuntumaan. Koiperhoset eivät sinällään tee mitään, mutta vähemmästäkin säikähtää, kun pari tuumaa siipien kärkiväliä ja mustaa lehahdusta läpsähtää tukkaan.

Sen sijaan kaikki hämähäkit ja torakat kannattaa listiä sen siliän tien, koska a) se on ainoa tapa saada edes jonkinlainen mielenrauha asumuksessaan ja b) se vähentää niiden lisääntymistilaisuuksia jatkossa. Täällä mm. vuokra-asunnon "ylläpito-ohjevihkossa" painotetaan tuhanteen kertaan, että kaikki hämähäkinseitit sisältä ja ulkoa pitää pyyhkiä heti pois. Ei kannata turhaan antaa niille piiruakaan kahdeksanjalansijaa.

Itse kipaisin minuutti sitten valmiuspulloni alakerran 24/7-kioskista, koska näin vilauksen jotain litteää, pitkulaista ja ruskeaa jääkaapilla. Mitä todennäköisimmin tämänpäiväisestä banaanipussista tullut koppakuoriainen, mutta mitään torakkamahdollisuusriskejä en aio ottaa enää koskaan. Eli nyt on istuttava jääkaapin edessä vahdissa pullo kourassa ja led-valo toisessa kourassa vaikka läpi yön, kunnes se penteleen kitiiniällötys suvaitsee näyttäytyä.

Tuntemani aussit naureskelevat suomalaisten hyönteishysterialle, koska täällä nyt vain ei kaikista itikoista ja kirpuista eroon pääse, yrityksen määrästä huolimatta. Kuulemma kannattaa tottua asiaan ja yrittää olla välittämättä - tottakai sisältä sietää hävittää pahimmat riivaajat, mutta esimerkiksi ulkona on turha säikähtää isoakaan hämähäkkiä. Ne nyt vain ovat, sillä selvä. Hmm... pystyisinkin suhtautumaan samalla tyyneydellä.

Suomalaisena on selvästi tottunut liian helpolle ötökkärintamalla, kun hätistää saa enintään paarmoja ja mäkäräisiä, ja sisähyönteisistä suurimpia ärsyttäjiä ovat itikka yöllä makuuhuoneessa, lukki kesämökin huussin seinässä tai sokerimuurahaiset keittiön lattialistojen päällä. Niinpä niin, hyönteisasiat ovat asettuneet uuteen valoon täällä, kun postilaatikko pitää aina ennen käden työntämistä sinne skannata pariin otteeseen teräsmiehen katseella ja uudet parhaat ystävät ovat luuta, otsalamppu ja myrkkypullo.

[Ei kuvaa, koska kaikki ötökkäkuvat ovat liian inhottavia ja pilaavat blogini herkkää feng shuita]

Muuten vain ruuasta

Saattaa olla, että olen samoja asioita jo aiemminkin täällä pohtinut. Mutta ruokahan on elämän suola ja ansaitsee toki useampia postauksia, joten eikun asiaan.

Raaskin ensimmäistä kertaa ostaa rasiallisen mustikoita tänään (100g/$3,50) kun hinta oli tippunut edes jotenkuten siedettävälle tasolle aiemmasta yli vitosella alkavasta summasta. Päällepäin mustikat näyttivät ihanilta, pulleilta suomalaisilta metsämarjoilta, mutta katkeraa oli huomata, että maku ei ole sitä oikeaa mustikkaa nähnytkään. Olen kerran syönyt pensasmustikoita ammoisia aikoja sitten Kanadassa, mutta unohtanut, että maku on niinkin erilainen. Viljelty mustikka on lisäksi sisältä vaaleanvihreä kuten karviainen, ei tummansininen niinkuin pitäisi. Suun värjäytymisestä puhumattakaan, ei mitään efektiä näillä mustikoilla. Kesti aikansa hoksata, mistä marjojen laimea maku on tuttu, ja lopulta muistipelipalanen loksahti. Maistuvat ihan puolisulaneelta päärynämehujäältä. Ei siis viittaustakaan kirpakanmakeaan mustikkaan! Sen sijaan mansikat maistuvat nykyään siltä miltä pitääkin. Joko kesämansikat ovat talvisatoa makuisampia, tai olen vain tottunut makuun, mansikoita kun tulee ostettua vähintään kerran viikossa. Ostin ja maistelin myös ensimmäistä kertaa täkäläisiä banaaneja, kun kilon tertun pieniä "lounasrasiabanaaneja" sai vitosella - oikein maukkaita. Tähän saakka banaanit ovat olleet ökyhintaisia, $12-16/kg. Australian banaanivaranto eli viljelmät Queenslandissa alkavat näköjään nyt toipua viimevuotisista totaalisista sykloni- ja tulvatuhoista.

Hinnoista tuli mieleen, että karkit vasta ovatkin täällä riistohintaisia. Valikoimaa ei ylipäätään ole juurikaan, kauppojen koko karkkihylly yleensä on jotakuinkin sylinleveyden mittainen. Vaihtoehtoina ovat oikeastaan suklaa, vaahtokarkit, jelly beansit ja lakut. Lakutkin ovat kaikki aika samanmakuisia, eivätkä lähimainkaan yhtä maistuvia kuin vaikkapa Pandan lakut. Salmiakkia tai ainakin sen korviketta hollanninlakua eli suola(eli ammoniumkloridi)lakua täältä saa esimerkiksi Supa IGA-ruokakauppaketjusta, sekä erillisistä karkkipuodeista, joita on yleensä ostoskeskuksissa - mikäli siis ei jaksa lähteä Ikeaan asti, jossa on onneksi tarjolla paria variaatiota ihan ehtaa Malacon salmiakkia. Salmiakki kuitenkin erityisesti on täällä hinnoissaan, arvatenkin matalan kysynnän takia. Sadan gramman pussista joutuu pulittamaan jotain väliltä 3,50-6 dollaria (!). Jos joku ei Suomen loputtomien karkkihyllymetrien ja jätti-TV-megafamilypussien katveesta muista, paljonko on sata grammaa, niin se on reilu kourallinen, surkean vähän. Täkäläiset eivät erityisemmin näytä syövän karkkia ja jos heillä joitakin muita herkkupaheita on, se harvoin näkyy päällepäin. Ainakin Perthin katukuvassa on yllättänyt ylipainoisten ihmisten vähyys.

Havahduin tässä eräänä päivänä huomaamaan, että omalla 50-henkisellä työpaikallani on oikeastaan vain pari-kolme painavampaa henkilöä, loput ovat ns. normaalimitoissa. En osaa sanoa, johtuuko mitoissa pysyminen aktiivisesta elämästä ja ulkoilusta (moni esimerkiksi käy uimassa ennen tai jälkeen töihintulon, joko meressä tai uima-altaassa), vai fiksusta ruokavaliosta, kenties molemmista. Eineksiä täällä ainakin on helppo välttää, sillä niitä ei oikeastaan ole tarjollakaan. Joskus valmislasagnea etsiskellessäni huomasin, että ns. tuore-eineksiä eli niitä saarioisenjalostajan muovikulhoihin ja pahvirasioihin pakattuja annoksia on tarjolla ehkä metri kertaa metri-kokoisella hyllyalueella. Pakasteita olisi saatavilla huomattavasti enemmän, lähinnä pakastepizzoja sekä erilaisia aasialaisia makuja, kuten wokkeja ja kevätrullia. Ruokakaupassa on melkein aina tuoretiski, josta myydään ihan maukkaannäköisiä ruoka-annoksia mukaan, kaupassa sinä päivänä valmistettuja siis. Yhtään kertaa en tosin ole vielä testannut, vaikka täytetyt paprikat ja juurikin ne lasagnet usein houkuttelevat. Piti muuten ylipainosta vielä huomioida, että etenkin täkäläiset naiset ansaitsevat minusta pisteet siitä, että jos ylikiloja on, sen ei näköjään anneta elämää haitata. Vaikka joka kurvi ei olisikaan ihan kuvanveistäjän kädestä (tai vaihtoehtoisesti vähän kömpelömmän sellaisen jälkeä), päällä on piukeita toppeja, trikoomekkoja ja legginssejä ihan kuten hoikemmillakin kanssasisarilla. On mahtavaa, että joidenkin vatsamakkaroiden ei anneta turhaan rajoittaa, mitä saa päälle laittaa. Ja näin kuumassa ilmastossa, vähien vaatteiden luvatussa maassa olisi aika rajoittavaa kääriytyä aina peittäviin kangaskerroksiin.

Näin ihanan näköisiä mustikoita ja mansikoita täältä saa, mums! Tosin miltään näistä maistuvat mansikat ja  banaani, mustikat jäänevät ostamatta ensi kerralla. Taustalla kori kiivejä ja tomaatteja, kiivit ovat $3/kg-hinnallaan jokapäiväistä herkkua.

24.11.2011

Scorchio! Eli käristää

Tänään oli se pelätty päivä, lentopallomatsi kaupunkisuunnittelijoita vastaan. Kaupunkisuunnittelijat eivät olleet pelon aihe, vaan lämpötila. Jo viikon alussa tuli puulaakisarjan järjestäjiltä sähköposti, jossa kehotettiin varautumaan kuumaan säähän. Varuiksi tarjottiin aurinkosuojaa (vaatteet ja aurinkorasva), vettä ja liian rehkimisen välttämistä. Missään ei kuitenkaan ollut halaistua sanaa pelien perumisesta tai ajankohdan siirtämisestä. Siispä pelasimme tänään semifinaaleihin pääsystä vuoden toistaiseksi kuumimpana päivänä, ja vieläpä kuumimpana hetkenä päivästä. Mitäkö mittari näytti? Australian ilmatieteen laitoksen nettisivuilta jälkikäteen tarkistaessani Perthin keskustassa tänään klo 13 oli asteita +37,2.

Voin rehellisesti todeta, että peli oli rankin ikinä, vaikka pelasinkin joskus tosissani junnusarjassa. Silloin pelattiin kuitenkin sisätiloissa, ja yleensä oli myös aikalisä- ja vaihtopenkkimahdollisuus, jos kestävyys uhkasi lopahtaa. Tosin treenit kolmesti viikossa pitivät huolen, että kunto oli korkeammalla jo lähtöjäänkin. Tänään meillä oli poikkeuksellisen iso tiimi, koska tavanomaisen neljän-kuuden pelaajan sijasta paikalla oli peräti kahdeksan innokasta. Ilmeisesti aussit syttyvät urheilemaan vasta, kun elohopea kipuaa yli kolmenkympin. Tähän asti on nimittäin ollut vaikeuksia löytää halukkaita joukkueeseen. Todennäköisempi syy on kuitenkin aiempi menestyksemme, eli tämän päivän peli ratkaisi mahdollisuutemme päästä kiinni semifinaliin ja kultakantaan - tosin turnauksen voitosta ei seuraa kultaa vaan kunniaa, lahjakortit jonnekin, sekä peräti lounas itsensä Perthin madame pormestarin kanssa. Hmm. Tavoiteltava palkinto, totta maar. Vaikka kentällä on kerrallaan max. 6 pelaajaa per joukkue, vaihtopenkki oli kuitenkin itseltäni tiukasti poislukittuna: sekapeleissä on oltava vähintään kaksi naista per joukkue kentällä jatkuvasti, muuten tulee miinuspisteitä. Koska meitä naisia on joukkueessa tasan kaksi, kummankin osallistuminen kaikkiin peleihin, kaikkien pelien jokaisella minuutilla on - sanotaanko nyt, että rohkaistua muun joukkueemme taholta.

Ennen aloitusta kysyin varovaisesti muilta, että eikö näitä pelejä olisi fiksua perua, kai nyt joku helleraja täkäläisittäinkin paukkui? Vastaus oli ykskantaan, että sittenhän kaikki kesän pelaamiset ja urheilu pitäisi perua, koska lämpötila tulee seuraavat kuukaudet pyörimään +35-45 asteessa. Ai. Näin suomalaisen näkökulmasta puolilämpimän saunan lämpötiloissa pelaaminen pitäisikin kieltää, eli en oikein ymmärtänyt, miksi kesällä ylipäätään harrastetaan mitään urheilua. Kai tämä on sama asia, kuin miksi suomalaiset ulkoilevat vielä silloinkin, kun pakkasta alkaa olla lähemmäs -30. Aloin kyllä ymmärtää Suomeen päätyviä ulkomaalaisia, jotka kokevat ensimmäisen kerran kireämpää pakkasta. Shokki. Eihän tätä ihminen kestä, eikä ole tällaiseen tarkoitettu. Varusteeni eli pitkähihainen paita (palamisen estoon), lippis, aurinkolasit ja kaksi kerrosta +30-kertoimista aurinkorasvaa tekivät kuitenkin tehtävänsä, eli vältyin kauttaaltaan palamiselta ja enpä erityisemmin edes ruskettunut - en kyllä rusketu yleensä muutenkaan. Vaikka join ennen peliä litran, ja pelin aikana litran, silti 45-minuuttisen pelin viimeisessä erässä alkoi jo heikottaa. Onneksi siitä tokeni pelin jälkeen kylmällä suihkulla, lisäjuomisella (parin seuraavan tunnin aikana kaksi litraa vettä lisää), sekä suolaisen syönnillä - salaattiin vain mukaan suolakurkkuja, fetaa, aurinkokuivattua tomaattia ynnä muita suolakkeita. Muu ruoka ei houkutellut, helteessä ei vain ruoka maistu. Päälle kourallinen suolapähkinöitä, ja homma hoidossa.

Kun palasimme pelistä, eräs vanhempi naiskollega järkyttyi pahanpäiväisesti tajutessaan, että minäkin olin ollut pelaamassa, vaikken ole tottunut kuumuuteen. Kun yritin selittää, että joukkueen kapteeni S vakuutti minun pärjäävän kyllä ja ei tässä hätiä mitiä, nainen vain parahti: "Mutta S on Intiasta ja sinä olet Suomesta! Mitä oikein ajattelit? S on tottunut +45 asteeseen, mutta sinä et ole oleillut ikinä kauaa yli +25 asteessa!". No, perää noissa sanoissa kyllä oli. Kyseinen S kuuli keskustelun ja muisti kertoa, että hän ei esimerkiksi käytä ollenkaan aurinkorasvaa täällä. Ei kuulemma tarvitse. Hieman ruskeampi iho olisi varsin kätevä näillä leveyksillä, huomaan. S myös huolehti, etten vain tunne oloani sekavaksi, eihän koske päähän? Hän haki minulle pullollisen vettä, johon sekoitti teelusikallisen sokeria, että sokeritasapaino pysyisi kohdillaan. Muut työkaverit jakoivat auliisti vinkkejään siitä, mitä kannattaa huomioida tulevina kuumina kuukausina. Autoon mennessä on varottava rattia ja turvavyötä, sillä ne polttavat. Myöskään shortseissa ei kannata mennä ainakaan tekonahkapenkkiseen autoon, sillä kärähtävät takareidet ovat taattu ilmiö. Yleisen mielipiteen mukaan sitten alkaa olla kuuma, kun joutuu  nukkumaan keittiön laattalattialla itseään viilentääkseen. Kun lämpö nousee yli neljänkympin, kuulemma se alkaa jo tuntua keuhkoissa ja silmämunissa - tuntuu, että käristyy. Senhän toki suomalaisena tietää, että kireällä pakkasella hengittäminen sattuu ja silmät tuntuvat jäätyvän päähän. Enpä ollut ikinä ennen ajatellut, että keuhkonsa voi myös polttaa ja silmämunansa kiehuttaa ihan ulkona oleilemalla.
Juurikin tällaiselta tulipallolta aurinko tänään tuntui. Kuva (c) National Geographic.

22.11.2011

Otetaan osaa

Myönnän, ettei ollut fiksuin ideani koskaan liittyä työpaikan lentopallojoukkueeseen melkeinpä kuumimmaksi vuodenajaksi. Firmojenvälisiä puulaakipelejä on käyty nyt neljänä viikkona ulkoilmassa rantapuistossa ja lämpötila matseissa on kohonnut tasaisesti. Viimekertaisen, kolmen vartin mittaisen pelin jälkeen olin varma, että pinkki naamani oli pahan kerran palanut kaikesta aurinkorasvasta huolimatta, kunnes tajusin, että ihan tavallista kuumotuksenpunoitusta se oli. Haihtui päivän mittaan pois, kun hikirauhaset tyyntyivät ja työpaikan ilmastointilaitteet pistivät parastaan viilentääkseen ylikuumenneet pelaajat. Myönnän myös, että hivenen huolestuttaa, kun tämän viikon pelin alla ihan asiakseen varoitettiin pelaajia kuumasta säästä. Ja jos keli on täkäläisten mielestä kuuma, se on polttava. Ei auta. Sen verran olen uhonnut viraston käytävillä ja hississä kaikille vähänkään vastustajan näköisille, että minähän pistän teille luun kurkkuun siellä verkolla (jos ensinnäkin ylettäisin edes verkon alareunaan). Mukaan vettä, aurinkorasvaa, lippis ja aurinkolasit, eiköhän se siitä! Pianhan saa Suomessa viilennellä tunteita (toivottavasti) valkoisen joulun vietossa.

Täällä kaikkinainen osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on reippaasti Suomea tärkeämpää. Työpaikolla näyttää olevan tarjolla etenkin urheilutapahtumia, joihin odotetaan mukaan - yleensä toki mukana pyörivät ne samat innokkaat, eli ei osallistuminen ole kuitenkaan pakkorako. Mikään julkissektorin monopoli-ilmiö tällainen työajalla puuhastelu ei ole, sillä Corporation Olympics- eli Yhtiöolympialaiset-nimellä kulkeviin parin kuukauden mittaisiin eri lajien "turnauksiin" näyttää osallistuvan väkeä erityisesti isoista pörssiyhtiöistä, kuten kaivosjäteiltä. Edellinen laji oli jalkapallo, nyt lentopallon rinnalla kulkisivat myös krikettikarsinnat, mutta olen sentään älynnyt jättäytyä joistain pois. Eli urheilurintamalla kalenteriani täyttävät työpaikalla järjestettävä viikottainen jooga (parasta!) sekä lentopallo. Urheilun ohella hyväntekeväisyys on merkittävä osa työpaikkojen sosialiseerausta, ja mm. omalla työpaikallani järjestetään noin kuuden viikon välein rahankeruu-aamutee: vapaaehtoiset kollegat leipovat ihania herkkuja pöydät notkolleen, ja muut maksavat kohtuullisen pikkusumman kuten $5 päästäkseen ahmimaan noutopöydän tyhjäksi aamukahvitauolla. Rahat lahjoitetaan ennalta valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen, omalla työpaikallani on kerätty rahaa mm. RSPCA:n eli Australian eläinsuojelujärjestön hyväksi.

Täällä asenne hyväntekeväisyyteen on kauttaaltaan positiivinen, ainakin julkisuudessa. Joku australialaispohatta onkin yrittänyt herätellä ja levittää ideaa, että jokainen rikas (yritys tai yksityinen) lahjoittaisi vuosituloistaan prosentin hyväntekeväisyyteen. Vaikken rikkaisiin lukeudu, huomaan, että lähes aina kadulla rahankeräyslippaan nähdessäni kaivelen edes joitain roposia pottiin. Sen sijaan kerjäläiset eivät täällä näytä menestyvän. Perthin kaduilla näkee satunnaisesti kerjäläisiä - lähinnä nuoria nuhruisia valkoisia miehiä tai naisia, jokseenkin narkomaanin oloisia - mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään antavan heille rahaa. Itseäni aavistuksen ihmetyttää (ja myös herättää arvostusta), että aboja en ole nähnyt koskaan kerjäämässä. Siinä on kansanosa, joilla ei mitenkään sanottavan hyvin mene, ja moni sortuu alkoholismiin, huumeisiin ja rikollisuuteen. Silti heitä ei näe istuksimassa lakki ja kerjuukyltti edessä ainakaan Perthissä.

Köyhyys ja kodittomuus toki ovat ongelmia myös täällä, kuten varmaan kaikkialla. Yksi mielestäni kannatettava yritys auttaa kurjuuteen joutuneita on Big Issue-lehti. Kaksi kertaa kuussa ilmestyvää lehteä myyvät tehtävään koulutetut, yleensä kodittomat tai vähävaraiset myyjät kadunkulmissa, ja jokaista myytyä lehteä kohden he saavat puolet hinnasta itselleen. Olen ottanut tavakseni ostaa lehden aina kun uusi ilmestyy, en kuitenkaan pelkästään hyväntekeväisyysmielessä. Big Issuen ammattijournalistien kirjoittamat artikkelit ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, tyyliltään lehti muistuttaa ehkä yhdistelmää Suomen Kuvalehteä ja Valittuja Paloja. Joka numerossa on myös sivun verran mietteitä eli kirjeitä myyjiltä itseltään, samoin vakiopalstana on jonkun myyjän esittely ja elämäntarina. Pitäisi olla ilmiselvää, että kuka tahansa voi joutua puutteenalaiseksi. Silti kummasti olen hämmästyttänyt itseni hämmästymällä, kun olen lukenut koulutettujen, aikaisemmin menestyneiden ihmisten tarinoita huonosta onnesta, sairastumisesta, mielenterveysongelmista, yrityksen konkurssista... syistä, jotka ajoivat lopulta kadulle asumaan, ja sittemmin kadulle myymään lehteä. Elämäntarinoiden ja koko lehden asenne on positiivinen ja eteenpäin pyrkivä, ja vaikka maailman kurjuutta ei taatusti lehtikaupustelulla ratkaista, yritys on kuitenkin hyvä. Etenkin, kun lehteä julkaiseva taho on yritys, ei valtio tai viranomainen. Samoin lehdentekoa sponsoroivat yritykset. Osoittaa, että yrityskin voi toimia eettiseltä pohjalta ja tavoitella jotain suurempaa päämäärää kuin lyhytnäköistä voittoa hinnalla millä hyvänsä.
Perthin kaupunkimaisemaa, lentopallo-rantapuistoon vievän kadun varrelta. 

19.11.2011

Hyvin, huonosti ja siltä väliltä

Huomasin, että olen viime aikoina kirjoittanut pelkästään positiivisista asioista - mikä toki on iloinen asia, mieluummin kirjoitan hyvän mielen blogia kuin raivopäiväkirjaa. Ja täällä elämisessä todellakin on reilusti enemmän ilon- kuin surunaiheita. On kuitenkin muutama aihe, jotka jaksavat täällä jurppia.

On shokki jopa itselleni kirjoittaa näin, mutta kaipaan (edes) suomalaista asiakaspalvelun tasoa. Vaikka Suomi ei ole mikään Amerikan ihmemaa palvelun tasossa ja ystävällisyydessä, kyllä keskivertokaupungin keskivertomyyjä/tarjoilija näköjään Perthin vastaavat päihittää 6-0. Perth on maanlaajuisesti tunnettu surkeasta asiakaspalvelustaan, ja etenkin turismin lisäämisestä kiinnostuneiden tulisi asiaan jollain keinoin puuttua (millä, en tiedä). Täkäläiset ovat esimerkiksi kadulla ihan kohteliaita, eli annetaan tietä, pidetään ovea tai hissin ovea auki seuraavalle, ei tönitä; jos tönitään, pyydetään anteeksi ihan silmiin katsoen. Kuitenkin asiakaspalveluun kertyy lähinnä parikymppisiä ja yleensä pahimmasta teiniangstista ja what do I care - asenteesta kärsiviä.

Pohjanoteeraus ovat mielestäni monet puhelinvaihteet, yritysten tai kuntien, joissa vastaa melkein aina joku elämäänsä kyllästynyt kynsienviilaaja. Ruokakaupoissa ei myyjien kanssa tarvitse asioida, jos ei halua, siitä pitävät huolen automaatti- eli itsepalvelukassat. Erikoisliikkeissä on kahta kastia myyjiä: jostain kumman syystä jotkut nuoret naismyyjät ovat nuivia kuin sitruunannielleet, ja vastausta mm. tervehdykseen, tavalliseen kysymykseen, kiitoksiin tai hyvästeihin ei saa edes pihdeillä kiskomalla. Auta armias, jos teet jonkun mokan (esimerkiksi annat väärän summan rahaa, kun et saa selvää mutisten lausutusta kokonaishinnasta), vastaukseksi tulee jäätävä mulkaisu ja hapan tuhahdus. Sen sijaan nuoret miesmyyjät käyttäytyvät melko normaalisti eli peruskohteliaasti. Iäkkäämpiä myyjiä ei näe juuri koskaan, ainoan poikkeuksen tekevät liikkeet, joissa oletettavasti on omistaja itse töissä. Nämä tyypillisesti rivakat naishenkilöt yleensä puhuttelevat asiakasta honey, love, cutie, sweetie ja myyvät ota tai jätä-asenteella, eli turhia tyrkyttämättä, mutta tehokkaan avuliaasti, jos jotain kysyy. Tarjoilijat tyypillisesti ovat astetta kohteliaampia kuin myyjät, oletettavasti mahdollisten tippien toivossa. Hymyjä ei kuitenkaan heiltäkään läheskään aina irtoa. Aluksi kylmäkiskoinen kohtelu huvitti (voiko jossain olla Suomeakin tylympää, ja vielä lämpimiksi mainostettujen aussien maassa?), nykyään se ärsyttää. Tekisi mieli joskus tarttua myyjäparan poskiin ja vääntää naama hymyyn vaikka väkisin. Lisättäköön kuitenkin, että erityisesti Fremantlen liikkeissä, ravintoloissa ja baareissa palvelu tyypillisesti on iloista ja asiantuntevaa, eli kyllä myös onnistuneita esimerkkejä löytyy!

On ollut myös kummallista huomata, että vaikka täällä on joka paikka täynnä (alkujaan) ulkomaalaisia, joidenkin aussien on lähes mahdotonta ymmärtää mitään aussiaksentista poikkeavaa puhetta. Puhumme kumpikin sujuvasti englantia, mutta olemme huomanneet, että mitä vahvempi aussiaksentti vastapuolella on, sitä suurempi riski on, että tämä ei ymmärrä kaikkea sanomaamme. Sen sijaan lähes mistä tahansa muualta muuttaneet, olipa alkuperäinen kotimaa Englanti, Irlanti, Kiina, Intia, Filippiinit, Ruotsi tai Japani, ymmärtävät meitä mutkitta. Ymmärtämättömyysongelmaan emme törmänneet Kanadassa koskaan. En tiedä, onko perimmäisenä syynä yksi tai osittain kaikki seuraavista.

A) vierasta aksenttia ei vain ymmärrä, kun on itse ikänsä tottunut kuulemaan tietyt sanat tietynlaisina. Ilmeisesti painotamme joitain sanoja oudohkosti joten ne eivät ensikuulemalta aukea aivan kaikille. B) pieni osa ausseista ärtyy, kun huomaa toisen puhuvan vieraalla aksentilla. Olettaakseni taustalla on harmistuminen tai  loukkaantuminen siitä, että "voi ei, taas näitä, joita ei ymmärrä". Täällä joka toinen vastaantulija on joka tapauksessa jostain muualta, ja esimerkiksi monia kiinalaisia on todella vaikea ymmärtää, vaikka nämä olisivat asuneet maassa vuosia. Kiinalaiset kun eivät esimerkiksi osaa lausua r- ja l-kirjainta erikseen, vaan kaikki ovat älliä. Oletus joillain ausseilla ilmeisesti on, että jos ei ole ymmärtänyt ulkomaalaista x, ei voi ymmärtää myöskään ulkomaalaista y. C) osa ausseista ei tunnu tietävän, millaista englantia ulkomaalaistaustaiselle voi puhua. Eli pitääkö vääntää rautalangasta, puhua ehkä kuin lapselle, vai voiko jutella ihan kuin kelle tahansa aussinaapurille?

Kun toisen puheesta kuultaa muunmaalainen tausta, osa hämmentyy, kun ei osaa päätellä, miten hyvin tämä vastapuoli englantia osaakaan. Itselleni on esimerkiksi käynyt niin, että lausun täkäläisiä nimiä väärin (kuten kuntien nimet Dalwallinu, Morawa, Yilgarn, Gnowangerup). Tästä jotkut päättelevät, että minulle pitää puhua hi-taam-min. Ei todellakaan. Muuta ei tarvita, kuin esimerkki, miten nämä vieraat abosanat oikeasti äännetään (tai siis miten englanninkieliset aussit ne ääntävät). Ja sen jälkeen puhehan jatkuu kuin ei mitään. Erityisen kiitollinen olen ollut mutkattomasti suhtautuvalle brittipomolleni, joka korjaa väärinmenneet sanat asiallisesti ja saman tien, vaivaantumatta, osoittelematta tai kummastelematta. Mahtava asenne, jota toivoisi muillekin täkäläisille. Perth on muihin australialaiskaupunkeihin verrattuna sen verran uusi tekijä kansainvälisillä pelikentillä ja lyhyen aikaa ei-eglantiäidinkielisiä merten takaa vastaanottaneena, että kaikki eivät vieläkään tiedä, miten suhtautua muualtatulleisiin. Manchesterilainen, pitkin Eurooppaa työasioissa reissannut pomoni sen sijaan ottaa kaikki puhujat samanarvoisina häkeltymättä.

18.11.2011

Perunat, Joulupukki, pilvet ja Quatar

On taas kertynyt muutamia irrallisia huomioita, joten seuraa vanha tuttu haja-aiheiden yhteispostaus.

1) Suomalainen ruokakulttuuri. Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulta (ja kuulemma myös Ristolta) kysellään usein, millaista on suomalainen ruokakulttuuri. Olen ehkä surkein ruokalähettiläs ikinä - tai vaihtoehtoisesti Suomessa ei ole varsinaista ruokakulttuuria siinä merkityksessä, kun vaikkapa Ranskassa tai Japanissa -, sillä en yleensä osaa kertoa juuri mitään. Mieleen tulevat lähinnä koulujen ja työpaikkojen lounasruuat, eli yleensä keitettyjä perunoita ja jotain lisuketta/kastiketta, ja salaatti- ja raastepöydät. Toki olen muistanut mainita ihanat suomalaiset marjat, joista moni onkin kiinnostunut. Täällä kun ei ole mahdollista lähteä poimimaan mitään metsään, koska siellä ei kasva ainakaan sellaisia marjoja tai hedelmiä, joita me ei-abot tuntisimme ja osaisimme hyödyntää. Kun jälleen töissä tuli useammalta kyselyä suomalaisista ruuista, googlasin asiakseni kuvan suomalaisesta joulupöydästä sähköpostiin kaikille kyselijöille, ja liitin mukaan selitykset, mitä on tarjolla: kinkku, keitettyjä perunoita, riisipuuroa, peruna-, porkkana-, ja lanttulaatikkoa, rosollia (sis. omenaa, perunaa, sipulia, punajuurta), savulohta ja vihreää salaattia. Vastaukseksi tuli epäuskoa. Ihanko tosissaan noin paljon perunoita, vaikka tarjolla on puuroakin? Ja juuresruokia ylipäätään? Kun vielä paljastui, että joulupöydän perinteinen jälkiruoka on - perunajauhoilla suurustettu - luumukiisseli, osa kuulijoista kuvitteli, että koko joulupöytä liikoine perunoineen on huuhaata. Paitsi että irlantilaistaustaiset perunan ystävät pitivät antimia oikein herkullisen näköisinä.

2) Joulupukki. Täällä oli uutisissa männä viikolla, että Suomi ja Norja kiistelevät revontulten herruudesta ja Joulupukin kotimaasta. Eli kumpikin maa väittää sekä revontulia että Joulupukkia omakseen. Uutisiin oli tuotu oikein asiantuntija näyttämään karttapallolta, että revontulia on kylläkin kaikkialla Pohjoisnavan tuntumassa, eli Kanadassa, Skandinaviassa ja Venäjän pohjoisosissa. Mutta Joulupukin kotimaaksi uutisissa kerrottiin Suomi, kuten kuuluukin. Loppukevennystyyppinen uutisaihe huvitti, mutta seuraavana päivänä töissä muutama ihminen kysyi, että tiesinkö minä Joulupukin olevan Suomesta. No tottahan tiesin, ja valistin vielä, että amerikkalaisten propagandasta huolimatta Joulupukki ei todellakaan tule Pohjoisnavalta, vaan nimenomaan Suomesta. Tästä työkaverit innostuivat, koska Joulupukin lähimpänä sukulaisena työpaikallamme voisin hyvin esittää pikkujouluissa Joulupukkia. Yhdennäköisyyttä kuulemma on - mitä huomiota syvästi ihmettelen, pienikokoisena ja tyystin parrattomana naisihmisenä, toim. huom. Joku vielä kysyi, että onko poro siis aivan oikea eläin, eikä taruolento. Yritin selittää, että poroja kyllä näkee pohjoisessa samalla tavalla kuin täällä kenguruita tien varsilla, mutta selitykseni hukkui muiden ihmettelyyn siitä, että eikö kysyjä tosiaan ollut koskaan nähnyt täytettyä poroa luonnontieteen museossa? Tuntuu hurjalta, että täällä luonnontieteen museo on tosiaan ainoa paikka, jossa eksoottisen poron voi täytettynä versiona tavata.

3) Pilvet. Kun ennen tänne tuloamme ajattelin Australiaa, ajattelin aina ensimmäisenä kenguruita ja koaloita, ja ehkä punahiekkaista autiomaata ja Ulurua eli Ayers Rockia, joka on se punainen, mystinen iso kallio lähes keskellä mannerta, autiomaassa puolimatkassa Darwinista Adelaideen. Nyt kun ajattelen Australiaa, ensimmäisenä mieleen tulevat merenranta, silmänkantamattomiin jatkuva utuinen sininen horisontti ja rannan hopeanhohtoinen pensaskasvillisuus, sekä aina yllä kaartuva sininen taivas ja kumpupilvet. Tänä aamuna parvekkeella aamupalaa syödessäni, tornitalojen yllä hiljakseen vaeltavia pilviä katsellessani ihmettelin, että eikö minulla tosiaan ollut aikaa vain tuijotella pilviä Suomessa asuessani. Tajusin, että ei kyseessä sentään ollut ajanpuute, vaan pikemminkin pilvien puute. Valkoisia kumpupilviä eli cumuluksia näkee Suomessa vain kesäaikaan, poutaisilla säillä toukokuusta elokuulle. Muun aikaa pilvisillä säillä pilvet ovatkin lähes yhtenäinen harmaa massa ja taivaankatto. Helmi- huhtikuussa voi olla kirkas sininen pakkastaivas, mutta silloin pilvet ovat muistikuvieni mukaan yleensä korkealla siintäviä pitkiä harsoja, ns. yläpilviä. Eli toisin kuin täällä, vähissä ovat ne kuukaudet, jolloin voi lämpötilojen ja pilvien muodostumisen puolesta oleilla ulkona ja tuijotella taivaalle kumpupilvistä erilaisia muotoja ja hahmoja löytäen.

4) Tämä blogi. Tajusin vasta pari päivää sitten, että blogissa on tilasto-ominaisuus, joka kerää tietoa kävijämäärien lisäksi myös siitä, mistä maista kävijät ovat (eli mistä maista internet-yhteydet ovat), sekä tähän blogiin johtaneista google-hakusanoista. Oli kiinnostavaa huomata, että blogin kävijöistä suunnilleen kaksi kolmasosaa on Suomesta ja yksi kolmasosa Australiasta. Suomalaiset kävijät todennäköisesti tunnen, australialaisia en, joten tervetuloa vain kummallekin lukijakunnalle! Kävijöitä on tilaston mukaan myös Amerikasta, Iso-Britanniasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta sekä Belgiasta. Näistäkin belgialaisille tutuilleni terveisiä, ja lopuille terveisiksi: hauska että olette eksyneet tänne, tervetuloa jatkossakin. Yllättävimmät kävijät löytyvät Quatarista, Malesiasta ja Etelä-Koreasta. Ehkä vielä mielenkiintoisempaa oli huomata, millä hakusanoilla tähän blogiin päätyy. Arvattavia ovat mm. arkea Australiassa, kulttuurishokki tai merenalainen maisema, joka on kuvatekstinä Busseltonin meriobservatoriosta kertovassa jutussa, samaten AQWAa eli Perthin meriakvaariota esittelevässä postauksessa. Oudompia väyliä tänne ovat kallis omakotitalo Floridassa (koska en muistaakseni ole kirjoittanut sanakaan Floridasta, vaikka siellä olemmekin lomailleet), sekä miljoonan vessa. Hmm, ehkä liittyy muutaman kuukauden takaiseen juttuun, jossa kerroin käyneeni katsomassa miljoonan dollarin näköaloilla mainostettua asuntoa, jossa oli ehkä räkäisin vessa miesmuistiin... Hauskin väylä tänne on kuitenkin Wallace & Gromit. Täytyy näköjään jatkossakin kirjoittaa aiheista laidasta laitaan, niin aina joku päätyy tänne ihmettelemään vahingossa, kiva!

Ehta suomalainen Joulupukki ja tarueläimet Petteri Punakuono I, II, III, IV.  Kuva Google-kuvahaulla, (c) tvnewsradio.com

13.11.2011

Päivä Fremantlessa

Joululoma lähestyy ja sen myötä innostus hankkia Suomen-tuliaisia matkalle mukaan. Aikeenani oli käydä kiertelemässä hyväksihavaittuja Hillary's Boat Harbourin putiikkeja ostosmielessä, mutta ystävän vinkistä suuntasin Fremantlen kauppahalleille. Olen Fremantlesta maininnut aiemmin sen verran, että kyseessä on Perthin ns. vanhakaupunki, alueella on poikkeuksellisen paljon hienosti säilynyttä vanhaa rakennuskantaa teollisuussataman kyljessä. Fremantle on itse asiassa oma kaupunkinsa, kuten Perthin metropolialueeseen kuuluvat alueet yleensäkin. Perthin metropolialuetta, joka koostuu noin 25 kaupungista ja kunnasta, kutsutaan kätevyyssyistä Perthiksi, vaikka se nimenomainen Perthin kaupunki on vain pienehkö maakaistale Swan-joen pohjoisrannalla.

Freossa on vanhan ajan tunnelmaa. Kuvassa poikkeuksellisen vähän ihmisiä, sillä kuva otettu sunnuntaina kauppojen jo sulkeuduttua. Yleensä kaduilla parveilee väkeä.
Fremantle on perustettu hitusen ennen Perthiä 1820-luvulla, kun brittiläinen kapteeni Stirling purjehti Parmelia-laivalla (kumpikin nimi tulee hyvin esille keskustassa, jossa sijaitsevat liikerakennukset Stirling Tower ja Parmelia Building) perustamaan Swan-joen eli sittemmin Perthin siirtokuntaa: ensin perustettiin pieni asutuskeskittymä Fremantleen, joka nimettiin retkikunnan menestystä edesauttaneen kapteeni Charles Fremantlen mukaan. Freossa, kuten täkäläiset sitä kutsuvat, pääsee yhä aistimaan 1800-luvun satamakaupungin tunnelmaa, ja pikkukaupungin keskusta onkin yksi suosituimpia nähtävyyksiä Perthin alueella. Nykyään Freossa on paljon käsityöläisten putiikkeja ja erilaisia uniikkeja myymälöitä, sekä vilkas cappucino strip eli kahvilakatu, jolla on myös ihan ruokaravintoloita, enimmäkseen pizzerioita. Freossa kuullakseni tapahtuu myös iltaisin ja viikonloppuisin runsaasti, eli on keikkoja, yökerhoja, stand up-klubeja ynnä muita. Itse en ole Freossa viettänyt iltaa vielä kertaakaan, johtuen siitä, että sinne on puolen tunnin junamatka keskustasta ja aiemmat asuinpaikkamme eivät ole olleet kulkuyhteyksien suhteen kätevimpiä Freoon hankkiutuaksemme. Nyt keskusta-asukkeina Freo on ihan kilpailukykyinen vaihtoehto Northbridgen yöelämälle.

Freo on myös Perthin satama.
Fremantle Markets eli kauppahallit ovat autenttisia rakennuksia 1800-luvun puolelta, ja halleissa on tarjolla kaikkea mahdollista etenkin turisteja kiinnostavaa putiikkitolkulla. On taidokkaita, kauniita käsitöitä ja taide-esineitä, koristeita, postikortteja ja julisteita, kaikkea mahdollista Australia-aiheista ostettavaa koalakäsinukeista kaikenkokoisiin bumerangeihin ja Australian lippu-rantapyyhkeistä kengurupenaaleihin. Löytyy myös laaja kirjo erilaisia ruoka-aineita, sekä ruoka-annoskojuja ja kahvipuoteja. Pyörin Freossa pari tuntia ja näin silti vain osan hallien tarjonnasta, sillä piipahdin myös kaduilla myymälöissä ennen halleille tuloani, ja piti tietenkin myös tankata soijacappucinolla ja täytetyllä croissantilla ennen varsinaisen shoppailukierroksen aloittamista. Hallin yhdestä matkamuistomyymälästä löysin mielestäni oivan valikoiman kivoja tuliaisia, ja ostelin kassin täyteen. Kun jatkoin matkaa, poikkesin vielä yhtä oivallista tuliaista hankkimaan toiseen vastaavaan puotiin. Tämän puodin kiinalainen omistajarouva huomasi saman tien kassistani roikkuvan hintalapun (jonka siis ostin tästä ensimmäisestä liikkeestä), ja alkoi ripittää, että maksoin aivan turhaan peräti pari dollaria enemmän, kuin mitä hän olisi vastaavasta kassista pyytänyt. Hän myös silmäisi kaikkia muitakin ostoksiani, ja aidosti kärsivän oloisesti tuskitteli, miten olin kertakaikkiaan tullut riistetyksi ja väärinkäytetyksi, kun en ollut ymmärtänyt tulla hänen puotiinsa ensin, jossa hinnat ovat aina parhaat (mikä näytti olevan totta). Osa vuodatuksesta oli taatusti asiakkaan kalastelua, mutta täällä tapaamamme muutamat kiinalaiset ovat todellakin olleet tarkan dollarin vartijoita ja tuntuvat lähes itkevän ajatuksesta, että joku maksaa jostain ylihintaa = ei etsi parasta mahdollista tarjousta kiertelemällä, vertailemalla ja tinkimällä. Eli kun satutte Freoon ja tarvitsette laajan valikoman erilaisia koala-aiheisia tavaroita, Market Halls'ien nurkkaus Market Streetin, Parry Streetin ja South Streetin risteyksessä on paras osoite tähän pulaan!
Kauppahallin tarjontaa. Keskimmäisestä kopista myyjä nakkeli ulos hifibumerangia, muovista kolmisiipistä, joka toden totta palasi myyjän kouraan muutaman metrin mittaisen lenkin lennettyään. 

Yhtä juhlaa

Tämä viikko oli yhtä juhlaa, sillä samalle viikolle sattuivat kahdet isosti juhlitut läksiäiset töissä, Perthin kaupungin Turn on the Christmas Lights eli Jouluvalojen sytytys, sekä "epävirallinen" Perthin suomalaisten illanvietto. Lisäksi perjantaina vietettiin Remembrance Day'ta eli 1. maailmansodan päättymisen muistopäivää.

Remebrance day'sta on täällä sittemmin muokkautunut kaatuneiden muistopäivä liittyen kaikkiin sotiin, joissa Australia on ollut mukana (viiimeisimpinä Afganistan ja Irak). Muistopäivänä ei varsinaisesti juhlita seppeleenlaskun lisäksi, vaan hiljaisesti muistellaan sodissa menehtyneitä. Asiaan kuuluu osallistua kadulla hyväntekeväisyyskeräykseen, josta muistoksi saa punaisen tekounikon. Red poppy on ollut kaatuneiden muistokukka 1. maailmansodasta lähtien, tarinan mukaan unikot olivat ensimmäisiä kukkia, jotka alkoivat kukkia Ranskan ja Belgian totaalituhotuilla Flanderin taistelukentillä. Jäljellejääneet ajattelivat, että unikot symboloivat kaikkea sitä verta, jota sodassa vuodatettiin. Silkkiunikoita alettiin Ranskassa myydä muistopäivänä jo 1921, jolloin tuotosta osa meni ranskalaisten orpojen auttamiseen, nykyään tuotto ohjataan sotaveteraanien hyväksi. On lähes kunnia-asia osallistua keräykseen ja 11. marraskuuta kadulla melkein jokaisen rintapielessä oli unikko, itsellänikin. Myös esimerkiksi tv:n uutistenlukijoilla oli omat kukkansa.

Tällä kertaa 11.lle päivälle sattui myös iloisempi ja riehakkaampi juhla, Perthin kaupungin perinteinen jouluvalojen sytytys. Tämän juhlan ajankohta ilmeisesti vaihtelee vuosittain, ja nyt se sattui tälle marraskuun toiselle perjantaille. Joulukoristeista kadulla ei täällä todellakaan ole pulaa, joka paikka notkuu enkeleitä, tonttuja, tähtiä ja rekiä. Joulukuusia on ilmestynyt jo lähes jokaiseen näyteikkunaan. Illan kruunasi todella näyttävä ilotulitus, josta en ennakkoon tiennyt, mutta joka sattui olemaan korttelin päässä parvekkeestamme. Eikun parkkiin parveketuoliin ja ihailemaan lähes vartin kestänyttä, hyvin suunniteltua ja toteutettua valoshow'ta. Upeita värejä ja valoja, vaikken voikaan olla ajattelematta, miten paljon rahaa ilotulituksissa palaa taivaan tuuliin. Mutta nautin kyllä show'sta silti.

Iloisilla aiheilla jatkaen. Työpaikallamme muuttuu nyt moni asia, kun 50-henkisestä virastosta lähes viidesosa on yhtä aikaa lähtemässä muualle töihin - mikä ei sinällään ole se iloinen uutinen, pikemminkin kurjaa luopua niin monista työkavereista kerralla. Omasta kymmenen hengen tiimistäni lähtee yhtä aikaa kaksi pomoa, ja heidän kummankin läksiäisiään vietettiin viime viikolla. Toisen juhlat juhlittiin tämän kotona nyyttärimalliin, eli kaikki olimme kokanneet jotain, ja herkut kannettiin yhteiseen pöytään. Lämminhenkinen ja iloinen läksiäislounas kesti puoliltapäivin aina neljään asti, mukana myös viinitarjoilu. Näin hartaasti syöminen ei ole täällä juuri tavallisempaa kuin Suomessakaan, ja moni vitsailikin, että muutuimme kertaheitolla italialaisiksi. Iltapäivä oli todella onnistunut ja oli mukava tavata työympyröiden ulkopuolella, vaikka työasioistakin puhuttiin. Toisen pomon juhlat olivatkin jo heti seuraavana päivänä työpaikkaa lähellä olevassa ravintolassa, tällä kertaa mukaan lounaalle oli kutsuttu lähes puolet viraston väestä eli yli 20 henkeä. Erikoista minusta on, että täkäläiset pitävät normaalina juhlimista kesken päivän eli lounasaikaan, ja suurin osa myös otti ruokajuomat juhlatunnelman mukaan eli olutta tai viiniä. Kuitenkin tilaisuuden jälkeen iso osa väestä - minä mukaanlukien - lähti vielä jatkamaan töitä, ja moni näytti pakertavan ainakin iltakuuteen saakka paikatakseen menetetyn työajan. Eli on tärkeämpää osallistua ja olla täysin rinnoin mukana, ja vaikka tehdä pidempää päivää, kuin jättää tulematta niskaanpuhaltavien työtehtävien paineessa.

Eilen kekkeröitiin vielä suomalaisten voimin, kun netin ja ilmeisesti osin puskaradionkin kautta kokoonkutsutut Perthissä asuvat suomalaiset tapasivat yhden meistä kotona. Toki täällä taatusti asuu tusinoittain muitakin, jotka eivät tapahtumasta tienneet/joista me emme tienneet. Paikalle etsiytyi kuitenkin kymmenen suomalaista sekä lisävahvistuksina suomalaisten aussipuolisoita muistaakseni kolme henkilöä. Lisäksi pihalla temmelsi kolme suomalais-australialaista tenavaa ja kaksi yhtä innokkaasti temmeltävää koiraa. Australialaisvahvistuksille pisteet siitä, että uskalsivat ja jaksoivat olla suomenkielisessä illanvietossa, yrittäen ymmärtää ja osallistuen sen minkä taisivat. Toki puhuttiin myös englantia, eli osa keskustelusta soljui jommallakummalla kielellä, osa kummallekin kielelle tulkaten, osa lauseista tuli puoliksi suomeksi ja puoliksi englanniksi... eli varsin vaihtelevassa kieli-ilmastossa. Yksi ausseista keräsi erityispisteitä ja aplodeja puhumalla suomea muutamia täysin selkeitä lauseita, hän olikin päässyt harjoittelemaan Suomen-lomalla juuri viime viikkoina. Ilta oli kaikenkaikkiaan onnistunut, tarjolla oli muun muassa maukkaita lihapullia, ihania graavilohi-kokojyväleipäsiä, sekä ehtaa Suomesta asti lennätettyä dippikastiketta. Täällä ei kuulemma myydä tai tunneta Estrella- tms. dippijauheita, joten illan emännän huomaavainen äiti postittaa niitä tarpeen vaatiessa. Muut innostuimme ideasta myös, osa oli ajatellutkin tätä ratkaisua mutta luopunut siitä luullen, että epäilyttävät jauhepussit jäävät tulliin takuuvarmasti. Ilmeisesti ainakin osa dipeistä pääsee läpi, joten Estrellaa postiin vaan!
Tällaisia torvensoittajaenkeleitä on pystytetty Perthin keskustaan joulutunnelmaa tuomaan.

Joulunaika alkaa houkutella ihmisvirtoja keskustaan - vaikka keskusta on ihan vilkas muutenkin. Huomaa jouluköynnökset. Kuva kuningattaren vierailuviikonlopulta lokakuun lopusta. 

8.11.2011

Asumiseroja Suomessa ja Australiassa

Nyt kun asumisuraa täällä on takana jo kolmen asunnon verran - lisäksi äskettäin osallistuin huippukiinnostavaan Affordable Housing in WA- eli kohtuuhintaiset asumismahdollisuudet WA:ssa - seminaariin väitöstutkimukseeni liittyen -, hetki on sopiva vertailla asumista Suomessa ja Australiassa (Perthissä). Tosin mikään allaolevista aiheista ei seminaariagendaan mahtunut, ihmettelen.

1) Viikkovuokra. Täällä vuokra maksetaan viikoittain, ei kalenterikuukausittain. Syynä on mielestäni se, että omistaja haluaa korvauksen/tuottoa jokaisesta päivästä, jonka asunto on vuokralaisen hallussa ja kulutettavana. Kuukaudessa on 30 tai 31 päivää, mutta neljässä viikossa on 28 päivää. Niinpä viikkokohtaisesti maksava vuokralainen ei pääse asumaan vapaamatkustajana noita paria kolmea päivää per kuukausi. Saman asian voisi pyöristäen ajaa niinkin, että veloittaa vähän korkeampaa kuukausivuokraa, mitä ei kuitenkaan tehdä - vuokrat ilmoitetaan yhden viikon, ja yleensä maksetaan kahden viikon pompseina.

Tämä johtuu arvatenkin siitä, että palkatkin maksetaan joko viikon tai kahden viikon välein, eli laskutusväli noudattaa palkanmaksuväliä. Uskon myös, että kalenterikuukausivuokria ei ilmoiteta muista kuin liikekiinteistöistä, koska on aivan eri asia psykologisesti maksaa $300 - 450/vko kuin $1200-1800/kk (ja rapiat päälle, koska noihin lisättäisiin kalenterikuukausivuokrissa niiden puuttuvien parin päivän hinnat).

Koska vuokranmaksupäivä vaihtelee jatkuvasti, jouduin askartelemaan meille lompakkoon mahtuvat vuokranmaksupäiväkalenterit, johon on ympyröity kahden viikon välein eräpäivä ja todellinen maksupäivä. Suomessa lähes kaikki ajattelevat niin, että jos vuokran eräpäivä on 1. päivä, lasku maksetaan 1. päivä. Täällä taas rahan on oltava tilillä eräpäivänä, tai uhkaa varoitus (sellaisen olen jo kerran saanut, kun unohtui maksaa tasan oikeaan aikaan). Joku hifimpi henkilö ratkaisisi almanakka-asian kännykkään ohjelmoitavalla muistutuksella... Pisteet Suomelle stressivapaammasta vuokranmaksutavasta.

2) Turvallisuushakuisuus. Hämmästyttää suomalaista, riippuen toki asunnon iästä ja laadusta. Olen ymmärtänyt, että melko tavallinen ominaisuus ainakin uusissa taloissa ovat turvalasit ikkunoissa, näitä laminoituja ikkunalaseja ei saa rikottua teräviksi pirstaleiksi. Ikkuna ymmärtääkseni rikkoutuu kuten tuulilasi, eli verkoksi säröytymällä, mutta sirpaleet pysyvät kelmun sisällä. Turvaidea on kaksisuuntainen. Toisaalta minimoidaan riski, että lapset särkevät itsensä ikkunaan vahingossa rymytessään. Toisaalta vähennetään riskiä, että joku murtautuu taloon ikkunan kautta.

Täällä sekä vanhojen että uusien talojen ikkunat ovat 99% varmuudella liukuikkunoita, eli kun lasit liu'uttaa päällekkäin, puolikas ikkunaa on avoinna tuuletusta varten. Tuuletusaukko on aina peitetty, joko hyttysverkolla tai metalliristikolla - metalliverkolla jälleen minimoidaan tunkeutumisen vaaraa. Merkillepantava, fiksu ratkaisu ovat erityisesti pistorasioiden katkaisijat. Täällä sellaista pistorasiaa ei olekaan (lue: en ole nähnyt), johon ei kuuluisi sisäänrakennettua virtakatkaisijaa. Ei tarvitse hankkia erillistä jatkojohtoa katkaisimella, jos haluaa laittaa virrat pois mm. telkkarin, tietokoneen ja vaikka leivänpaahtimen ja vedenkeittimen pistokkeista yöksi. Säästyy sähköä, tadaa.

Tässä uudessa asunnossamme on vieläpä sellainen luksuspeli kuin induktioliesi, ja se lähtee päälle vasta, kun tiskipöydän seinässä olevaa katkaisijaa kääntää. Jos olisi lapsiperheellinen, lapsilla ei olisi suuriakaan mahdollisuuksia yltää räpläämään liettä päälle. Australia tasoittaa 1-1.

3) Sisäötökät. Suomessa asunnossa lymyää enintään sokeritoukkia ja turkiskuoriaisia, maantasalla olevissa myös muurahaisia ja muutama irrallinen hämähäkki. Täällä on mahdollista muurahaisten ja tuhatjalkaisten lisäksi törmätä niihin inhoihin torakoihin, sekä joka sortin hämähäkkeihin. Tuo tuhatjalkainenkin inhotti aluksi, kun niitä näin sisällä, mutta se on varsin harmiton, pari senttiä pitkä musta toukka, joka käpertyy kerälle häirittynä.

Torakoita kammoan etenkin torakkaluukkuepisodin jälkeen niin, että edellisessä talossamme satunnaisesti sisälle eksyneet heinäsirkat saivat saman tien kalossista päähän, kun en ehtinyt pohdiskella, onko olio torakka vai ei. Nykyään peräti ilahtuu, jos sisällä hääräävä ötökkä on jotakin niin harmitonta kuin muurahainen. Australian sisäötökät ovat ehdottomasti inhottavampia kuin Suomen. Paitsi että kyllä niitä sokeritoukkia ja vaikeasti hävitettäviä turkiskuoriaisiakin inhosin...

Todennäköisintä on, että tuttuja ötököitä ei pelkää, mutta täällä jokainen ei-toivottu liikahdus lattianrajassa herättää paniikin yaiks, mikä TUO on. Kallistun kuitenkin pisteyttämään Suomen hyväksi 2-1.

4) Vessatuuletin ja lämpölamppu. Etelä-Euroopan maissa matkaillessani olen pannut merkille, että ainakin hotelleissa ja hostelleissa on lähes aina vessan ja kylpyhuoneen valokatkaisijaan yhdistettynä tuuletusominaisuus. Siis ilmanvaihto lähtee päälle aina, kun valot laittaa päälle. Sama pätee täällä. Etenkin uudemmissa taloissa on kylpyhuoneissa olemassa koneellinen tuuletusvaihtoehto, joko valoihin yhdistettynä tai erikseen.

Aluksi koominen, mutta sittemmin älyttömän kätevä keksintö on ollut myös kylpyhuoneen lämpölamppu, joita olen nähnyt sekä vanhassa että uudessa talossa. Lämpölamppu toimii kuin tipulan lämmitin, siis sekä joka hautoo munista tipuja. Lämmittää niiiiiiiiin mukavasti. On yllättävän hyödyllinen kylminä ja kosteina talvikuukausina, kun suihkusta tullessa muuten joutuisi pyyhekuivaamaan kalseankylmässä kylppärissä.

Joku hoksaavainen älyää tässä vaiheessa, että suomalainen malli lattialämmitys on ihan yhtä onnekas asia. Tai sauna, voi sielläkin kuivata, jos oikein saunomisen ja suihkun jälkeen palelee. Kuitenkin tasoituspisteet ausseille yritteliäisyydestä ja parhaasta mahdollisesta virityksestä niillä resursseilla, joita on (hehkulamppuja kiukaan sijasta). Tasapeli 2-2.

Tämä pöytä tulee pysymään 100%:sen ötökkävapaana, mikäli se minusta riippuu. Ansiokas hovisisustajamme (asunto oli siis valmiiksi kalustettu ja sisustettu) oli  hankkinut kuvan kätevät ja kauniit tabletit, pinnoitettua kovalevyä?

6.11.2011

Uuteen kotiin

Muutto ja pari yötä uudessa kodissa nyt takana. Suurta ihmetystä ja onnea on aiheuttanut etenkin se, että Perthin keskustan yhden pääkadun varrella voi olla näin hiljaista öisin. Tosin on aiemmin tullut huomattua, että meluisimpia paikkoja ovat a) baarikadut ja b) highway'iden eli valtateiden reunamat. Tässä osassa keskustaa näköjään harvalla on tarvetta ajella läpi yön. Asiaa auttavat myös kadullepäin antavien ikkunoiden ja parvekkeen oven äänieristys. Myös naapurit ovat - ainakin toistaiseksi - olleet hipihiljaa.

Vaikka omaisuutemme koostuu muutamasta matkalaukullisesta emmekä läpikäyneet täysimittaista muuttolaatikot + huonekalut - muuttoa, venyi muuttopäivä silti pitkäksi. Halusimme muuttaa niin pian kuin suinkin, ja muutto osui siten arkipäivälle. Pääsimme viimeistelemään pakkaamiset ja siivoukset, sekä toteuttamaan varsinaisen tavaroiden raijaamisen vasta työpäivän jälkeen, ja uuden kerrostalomme parkkihallissa olimme vasta iltayhdentoista maissa. Kaksikerroksisessa parkkihallissa vastassa oli täysin odottamaton Amazing Race-tehtävä. Kiinteistövastaava oli infonnut, että vuokraamme kuuluvan parkkiruudun numero on sama kuin asuntomme numero. Parkkiruutujen numerointi ei kuitenkaan noudattanut mitään loogista järjestystä, vaan kaikki numerot oli viskottu hallin kahteen kerrokseen täysin satunnaisesti. Ainoa mahdollisuus löytää oma ruutu oli ajaa joka ikinen rivi päästä päähän (ja vielä tuplavarmistuksena kävellä kaikki rivit uudelleen), ja yrittää etsiä parkkiruutuun maalattu oma numero - joka usein oli ruutuun parkkeeratun auton keulan alla piilossa. Pitkän päivän jälkeen, puolenyön lähestyessä, moinen bingo olisi voinut ihan hitusen ärsyttää, mutta ihme kyllä jaksoimme pysyä tyyninä. Ja arvattavasti oman numeromme löytyessä, ruudussa oli jo jonkun toisen auto. Pakosti vain vahinko kiertämään ja oma vuokra-auto tämän rikkuriauton viereiseen parkkiin.

Arvattavasti nro 2, automme tuulilasiin ilmestyi seuraavana aamuna valituslappu, että parkkeeraamme luvatta toisen paikalla. Nohevasti siirsimme saman lapun meidän paikallamme parkkeeraavan auton tuulilasiin. Kun myöhemmin olimme hakemassa viimeisiä nyssäköitä peräkontista, vartioidun talomme vahtimestari hyökkäsi takavasemmalta tivaamaan, miten kehtaamme pysäköidä väärälle paikalle. Pätevä selityksemme päästi pulasta. Vahtimestari myös valaisi, miksi parkkiruudut ovat sekalaisessa järjestyksessä: kuulemma turvallisuussyistä. Jos naapuruksilla on jostain syystä jotain kärhämää, vierekkäiset parkkiruudut lisäisivät riskiä, että toinen keksii vandalisoida toisen autoa kostoksi. Jopas. Vahtimestarin mukaan käytännössä kaikkien strata - eli asunto-osakeyhtiöiden uudet parkkihallit noudattavat samaa sekalaislogiikkaa. Sinä aikana, kun etsii naapurin autoa, todennäköisesti pahin tunnekuohu laantuu ja naarmutus- tai tuulilasin mäiskintä-aikeet jäävät aikeen tasolle. Lisäksi, jos sattuu tietämään naapurinsa olevan esimerkiksi matkoilla ja auton tallissa, ja sattuu vahingossa lipsauttamaan tämän tiedon jollekin hämärätyypille, niin hämärätyyppi ei voi vain käydä hakemassa naapurin autoa parkista ilman pelkoa välittömästä kiinnijäämisestä. Kuulostaa hätävarjelun liioittelulta, mutta kai sitten on olemassa ennakkotapauksia, jotka ovat tähän systeemiin johtaneet.

Uusi kotimme on pieni mutta siisti ja uutuuttaan kiiltävä, ja sisältää kaiken tarvittavan. Vähintään yhtä hyvä asia on keskustasijainti, sillä työmatkani lyheni nyt kymmeneen minuuttiin entisen tunteroisen sijasta, hurraa! Helppo liikkuminen tuli testatuksi ja hyväksihavaituksi heti perjantaina, kun työpaikallamme vietettiin erään työkaverin läksiäisiä ja illanvieton ja lasillisten jälkeen pääsin kävellen kotiin tasan siihen aikaan kuin halusin, sen sijaan että olisin joutunut tähtäämään joko bussiin klo 18, bussiin klo 20.15 tai bussiin klo 23.15. Näin tiheään tahtiin meillepäin siis ennen pääsi, sinne Perthin kukkuloiden suuntaan. Perthissä suunnitellaan kiihkeästi erilaisia joukkoliikenteen parannuksia, on väläytelty mm. lähijunareittien pidentämistä perimmäisten suburbioiden perukoille, sekä eri kaupunkialueita rengasmaisesti yhdistävän light rail'in eli ratikan/kevytjunan perustamista. Nämä uudistukset toivotan riemulla tervetulleiksi, mutta odottaa niitä saa -etenkin, kun rahoitusta ei ole vielä edes suunniteltu - hyvän tovin. Perthistä voi tulla toimiva joukkoliikennekaupunki jo vuoteen 2030 mennessä!
Sisustusmakua à la Aussit. Kuva ei ole kodistamme, vaan huonekaluliikkeen tarjontaa. Valikoima on kaikkiaan paljon leikkimielisempää ja tyyleiltään vaihtelevampaa kuin Suomessa, eli ostajia on ilmeisesti joka lähtöön.

1.11.2011

Melbourne Cup Day!

Tänään oli uusi lempipäiväni joulun rinnalla, Melbourne Cup Day. Melbourne Cup on laukkakisa, joka pidetään nimensä mukaan Melbournessa joka marraskuun ensimmäisenä tiistaina. Taustafaktana sen verran, että kisaajina ovat maailman kovimmat täysiveriset laukkahevoset, pääsy mukaan kilpailuun riippuu mm. aiemmin voitetuista palkintosummista, menestyksestä muissa arvokilpailuissa - sekä tietenkin kohtuullisen mojovan osallistumismaksun pulittamisesta. Ilmoittautuminen Cup'iin vie yhteensä yli 50 000 dollaria. Koska suuri osa hevosista on kansainvälisiä laukkatähtiä, niiden ja niiden seurueiden eli hoitajien, valmentajan ja jockeyn tuonti maahan maksanee myös sievoisen summan. Kisattavan matkan pituus on reilut kaksi mailia eli 3200 metriä ja kilpa käydään ruohoradalla. Tämän vuoden palkintosumma oli rapiat kuusi miljoonaa aussidollaria sekä päälle mainetta ja kunniaa, ja vaatimattomasti 125 000 dollarin arvoinen, 18 karaatin kullasta muovattu palkintopysti. Melbourne Cup on varmaankin tämän maan pisimpiä yhtäjaksoisia perinteitä, sillä kisat on pidetty melkeinpä tauotta vuodesta 1861 lähtien.

Vaikka päivä herätti myös uinahtaneen heppahullun - harrastin lapsena periaktiivisesti hevosia -, pääjuoni suurimmalle osalle ausseja Cup-päivänä on vallitseva vapputunnelma ja iloinen rieha. Työpaikoilla ympäri maata järjestetään Melbourne Cup luncheon'eita eli Cup-lounaita, joko oman työpaikkani tapaan työpaikan kokoushuoneeseen buffettina kattaen, tai sitten kollegat ulos syömään vieden. Päivä eteni käytännössä niin, että vähän ennen puoltapäivää saavuttiin kreppipaperein koristeltuun kokoushuoneeseen ykköset päällä, aluksi tarjoiltiin kuohuviinilasilliset ja pian korkattiin ihanuuksia notkuva buffet-pöytä. Lautasille kertyi muun muassa poikkeuksellisen mehevää grillikanaa, erilaisia kotitekoisia salaatteja kuten viher- ja hedelmäsalaattia, sekä kuskus- ja perunasalaatteja. Lisäksi löytyi pastaa, erilaisia piiraita, kaksi isoa vadillista sushirullia ja mitähän vielä. Tietenkin jälkiruuat erikseen, paakaroituina suklaaruutuja/brownieseja sekä keikauskakkua tuorejuustokuorrutuksella. Juomaksi olisi ollut kuoharin lisäksi valkoviiniä ja olutta, mutta puolitoista lasillista kuoharia kesken työpäivän oli itselleni tyystin riittävä annos.

Ennen laukkakisan alkua olisi ollut mahdollista käydä lyömässä vetoa jossain virallisessa moneybet-paikassa (en ole yhtään perillä minkäänsortin vedonlyönnistä joten tästä en tiedä enempää), lisäksi järjestettiin toimiston sisäinen vedonlyönti eli yhden dollarin hintaan sai hatusta arvan = hevosen numeron. Voittoja jaettiin siten, että ensimmäiseksi, kolmanneksi ja viimeiseksi tulleiden hevosten numeroilla voitti eri summia, potti taisi vaihdella välillä $20-50. Vähintään voittohevosten veroisia päivän tärkeysjärjestyksessä ovat katsojien asut. Paikan päällä Melbournessa etenkin naisten asujen pitää olla viimeisen päälle ja pisteeksi iihin vielä näyttävä hattu. Myös Perthin kaduilla näki tänään kauniita mekkoja ja jakkupukuja, muutamilla innokkailla keikkuivat myös ne hatut tai muut pääkoristeet. Itse en tätä dress up - teemaa tajunnut ennakkoon ihan vaaditussa laajuudessa, mutta lähdin aamulla töihin omasta mielestäni särmänä ja simpsakkana jakkupuvussa - päällä mustaa, harmaata ja valkoista. Olen aiemmin (aluksi tahattomasti, sittemmin antaa mennä-asenteella) jonkun verran rikkonut toimistokoodia vastaan liikkumalla värikkäämmissä vaatteissa kuin muut, eli päällä ei ole läheskään aina liituraitaa, vaan kukkaishameita, ja kauluspaitojen sijasta siistejä trikoopuseroita. Nyt siis omalla mittapuullani panostin erityisesti toimistokoodin tyyliin. Kuinka ollakaan, heti aamulla useampi ihminen tuli sanomaan, että mitä on tapahtunut - missä ovat kaikki minulle ominaiset värit? Paras kommentti tuli eräältä iäkkäämmältä miespomolta: älä nyt sinäkin ala värisokeaksi niinkuin nuo muut (viittaus toimiston naisiin, joilla pikkumustat). Ensi vuonna päähän hattu, värikäs sellainen!

Ai juu, ne laukkakisat. Kilpailu oli itse asiassa kiinnostavampi kuin ennakkoon odotin, ja eliittihevosten menoa oli vaikuttavaa katsella kokoushuoneen screenilta, työkavereiden hurratessa ja kannustaessa ympärillä. Voi vain kuvitella sitä treenaamisen ja huolenpidon määrää, mitä hevosta kohti käytetään, jotta tälle arvokisatasolle pääsee. Voittajaksi selviytyi ranskalaiskilpuri Dunaden, omistajanaan sheikki ja jockeynaan pikkuruinen ranskalainen Christopher Lemaire, hän saapui maahan vasta eilen ja tänään voitti Cupin. Sitä en tiedä, onko sama jockey ratsastanut Dunadenilla paljon ennenkin, eli pitääkö jockeyn ja hevosen treenata hyvin yhteen, ennen kuin tällainen voittosuoritus saadaan aikaan. Dunaden puolestaan on ollut Australiassa jo hyvän tovin, karanteenissa ja tottumassa ilmastoon. Ensimmäiseksi Cupiksi tämänpäiväinen kisa oli ehdottomasti sopiva aloitus, sillä voittaja ratkesi vasta maalikamerakuvista - Dunaden ja Red Cadeaux-niminen englantilaisratsu saavuttivat maaliviivan melkein sekunnilleen yhtä aikaa. Itselleni ehkä suurin yllätys oli, että suomalaisiin raveihin tottuneena tässä kisassa ei juostu useampia lähtöjä, jotka olisivat huipentuneet siihen varsinaiseen kuningaslähtöön. Lähtöjä oli tasan yksi, ja kilpa oli ohi alle kymmenessä minuutissa. Ehkä laukkarataa ei voi käyttää montaa kertaa päivässä, ettei nurmi mene pilalle ja riskeeraa kalliiden luksushevosten jalkoja. Oma teoriani. Päivän tunnelma oli kuitenkin upea, ruuat maukkaita ja oli hauska nähdä työkavereita parhaimpiinsa pukeutuneina, erityisesti eräs tiukka naisjohtaja finanssipuolelta yllätti pinkillä sulka-harso-pääkoristeellaan. Kuin työpaikan vappu ja pikkujoulu yhdessä.
Tältä se näyttää, kun eliittihevonen voittaa. Kuva jostain aiemmasta Cupista [Google-kuvahaulla].

Suosittu aussijulkkis (laulaja?) Olivia Newton-John vasemmalla sekä itselleni tuntemattomia muita julkkiksia, näyttämässä  Cup-asumallia [Google-kuvahaulla].